kiekko

SM-liigan vetovoima tuntuu kasvaneen kuluvalla kaudella. Katsomot ovat täyttyneet osin tiiviimmin kuin ennen. Jääkiekko on löytänyt uusia ystäviä. Muutaman poikkeuksen vahvistaessa säännön. Hjallis ei taida saada Jaffalaa täyteen kuin finaaleissa ja Turussa yleisö on ilmeisesti unohtanut Areenansa osoitteen. Areenoita on uusittu tai faceliftattu ja yleisö on viihtynyt katsomoissa.

Tasainen kansallinen sarja on osoittanut vetovoimansa. Tätähän on kaivattu vuosia. Pienet jyräävät ja isot ihmettelevät, ainakin runkosarjassa. Kulisseissa tehty raaka työ on kantanut hedelmää. Pitkään puhuttiin siitä, että seurojen resurssieroja pitäisi tasoittaa. Tämä ei käynyt kaikille. Urheilu on onneksi ihmeellisyyksiä täynnä ja yhtäkkiä isot huomaavat olevansa pieniä ainakin hetkellisesti. Ja hyvä niin. Urheilun viehätys syntyy yllätyksellisyydestä. Minä tahansa päivänä, missä tahansa ottelussa lopputulos voi olla tällä kaudella Veikkauksen vedonlyönnin kertoimenlaskijan painajainen.

Napinaakin kuuluu, ainakin isojen seurojen hallitusten ylimmillä posteilla istuvien taholta. Sarjaa pitäisi supistaa. Samaa mantraa ovat hokeneet tietyt tahot jo vuosia ruokkien sanomaansa aina säännöllisesti silloin tällöin. Ja varsinkin taloudellisen taantuman kolkuttaessa joiden seurojen oville, on pölyttynyt luuranko kopisteltu jälleen kaapista esiin.  Miksi sarjan supistamisajatus ilmaantuu keskusteluun puolihuolimattomasti heitettynä? Vanha sanonta kuuluu: Valta korruptoi, absoluuttinen valta korruptoi täydellisesti. Yhtälailla bisneselämässä sanotaan, että lama jakaa markkinat. Syntyy uusia nousijoita vanhojen menestyjien rinnalle ja tilalle.

Liigan supistamista perustellaan sillä, että tarpeeksi hyviä pelaajia ei kuulemma riitä kaikille 14:sta seuralle. Pöh ja pah sanon minä. Kun sarjakärki saa nöyrtyä ilta toisensa jälkeen tammikuussa, ja kun sarjan hännänhuippu voi voittaa iltana minä hyvänsä kenet hyvänsä, niin missä se materiaaliero sitten näkyy? Vai onko ero suorittamisessa, valmennuksessa, vai missä? Tiukemmat pelit kuulemma kehittäisivät pelaajia paremmin maajoukkueen käyttöön. Miten niin tiukemmat? Eivätkö pelit lähes poikkeuksetta pääty maalin tai kahden erolla hirmuisen taistelun jälkeen? Asetelma on nykyisin usein nuoret ja nälkäiset vastaan ylipalkatut ja kylläiset.

Itse tarkastelen asetelmaa kauppiaan näkökulmasta. Väitän, että sarjan supistamisen kannalla olevat tahot viis veisaavat muista kuin omista intresseistään. He haluavat pudottaa pelaajan tukkuhintaa. Tuotannontekijöiden hintaa on saatava laskettua. Isoja seuroja johdetaan kuin pörssiyhtiöitä konsanaan. Tulot eivät merkittävästi kasva, joten menoja olisi karsittava. Vähentämällä kilpailua kotimaisista tuotannontekijöistä (pelaajista) heidän palkkansa laskisi. Eli jos työpaikkoja olisi vähemmän, niin työntekijät eli pelaajat olisivat halvempia suurseurajohtajille. Näin taitaa ajatuskulku juosta.

Hieno yhtälö. Toimiva? No epäilen. Suomalaiset pelaajat ovat kovassa huudossa Euroopassa. Esimerkkejä riittää vaikka kotikulmilta. Contineltal Cupin lopputurnauksessa tammikuussa erään Rouen Dragonsin paidan vetivät ylleen Pelicansinkin paitaa kantaneet Jaako Niskavaara, Jarkko Glad ja Mikko Peltola. Suomessa heidät taidetaan monen mielestä jo noteerata iltaruskon pelaajiksi. Samoin Toni Saarinen, jonka pelinumeron 40 valitsi omaan paitaansa Jakub Sindel, on pelannut jo usean kauden ajan menestyksekkäästi Itävallassa. Jos kunnon työmiesten palkat tippuisivat Suomessa, niin eiköhän lopputuloksena olisi se, että pelaajavirta Eurooppaan vain kiihtyisi. Nykynuoret osaavat ja uskaltavat kyllä lähteä maailmalle. Jopa A-juniorit hakevat tätä nykyä kokemusta Euroopan kentiltä hakeutuen sikäläisiin sarjoihin.

Nuoria pelaajia mollataan nykyään tämän tästä. Eivät pelaa höntsää, eivät osaa mitään, ovat pudonneet kehityksen kelkasta jne. Monia sarjoja ja maailmaakin nähnyt Kari Eloranta tyrmäsi väitteen haastatellessani häntä. Pirin mukaan Mestiksessä kasvaa koko joukko nuoria  tasokkaita ja taitavia pelimiehiä. Pelaajien taso on yllättänyt tällä kaudella Pirin positiivisesti.

Nykyinen 14:sta joukkueen sarja takaa sen, että kaikkiin joukkueisiin mahtuu  mukaan nuoria pelaajia, jotka kypsyvät paineen alla timanteiksi a`la Marko Pöyhönen.  Mikäli sarjaa supistettaisiin väliinputoajiin kuuluisivat nuoret tulevaisuudessa maajoukkuepaitaa kantavat miehet. Nuorten pelipaikkojen puolesta pelätään jo nyt uuden säännön kutistaessa ensi kaudella joukkueen koonpanoa. Säästöjä seuroille, nääs?  Kysymys kuitenkin kuuluu: Kuka liigassa sitten enää kymmenen vuoden kuluttua pelaa, jos nuorten paikat viedään liigamiehistöistä pelaajakokoonpanoja supistamalla tai sarjoja pienentämällä?  Paluumuuttajat, ikämiehet, Euroopasta? Minä ainakin liputan nykysysteemin puolesta. Eiköhän siis haudata supistamispuheet ja vaietaan ne kuoliaiksi.

Niin, toisesta hyvästä kansallisesta sarjasta käy esimerkkinä eräs Englannin Valioliiga, The Premier League. Maailman seuratuin futisliiga? No ainakin Suomessa. Huipputasokkaat ryhmät, tasokkaat ottelut, kiinnostava sarja ja yleisön kiinnostus tapissa. Joukkueet on  koottu pääosin vain parhaista pelimiehistä. Onko ollut merkittävää vaikutusta maajoukkuetoimintaan? On. Kuka muistaa milloin Englannin maajoukkue on viimeksi saavuttanut merkittävää menestystä? On käynyt pikemmin päinvastoin. Englanti ei edes selvinnyt viimeksi arvokisoihin asti.

Ili Varmavuo

Rockmuusikko ja -lyyrikko Heikki Salo kirjoitti taannoin Aamulehdessä kuinka oli lähtenyt kaverinsa mukaan höntsäämään. Työkaverini kysyi elokuussa minua mukaan höntsäämään Launeen uuteen jäähalliin. Muiden kiireiden vuoksi sanoin kiitos ei.

Vaikka kieltäydyin, niin höntsääminen on mielestäni hienoa. Valitettavasti se taitaa olla myös hiipumassa oleva laji, kiitos näiden nykyisten talvien. Nyt ulkona näyttää hienolta ja ulkojäätkin saadaan taas kuntoon, mutta kuka tietää millaista on viikon kuluttua?

Pikkupoikana tuli höntsättyä ulkojäillä. Pakkasraja taisi olla jossain 25 asteen paikkeilla. Mieltä lämmitti, kun muutama päivä sitten näin tien laidassa isän ja pojan (oletettavasti) kävelevän jääkiekkomailat olkapäillä ja kassit lavan mutkasta roikkuen. Olivat varmaan menossa keskenään jäälle pelaamaan SM-liigan ratkaisevan finaalin viimeistä maalitilannetta.

Toivon, että tuollainen höntsääminen ei katoaisi kokonaan. Ensinnäkin siinä saa raitista ilmaa ja mielikuvitus lentää. Aikuisten miesten jäähallissa höntsääminenkin on hieno laji, mutta kuulopuheiden mukaan se voi joskus lipsahtaa liian vakavaksi. Potta päähän ja aivot narikkaan ei ole aina hyvä yhdistelmä.

Höntsääminen palautui mieleeni torstai-iltana, kun kuunteli Ilin selostusta HPK-Pelicans-pelistä. Taisi Pelicansin miehistö olla puolitoista erää ulkojäillä ihmettelemässä lumisadetta. Vaan peli kääntyi lopulta lahtelaisittain hyvään suuntaan. Käsitykseni mukaan Pelicansin maalintekijöistä ainakin Vili Sopanen, Jesse Saarinen ja Marko Jantunen ovat viettäneet paljon aikaa ulkojääleikeissä, joten höntsäämisen ansiosta Lahteen oli tuomisina kaksi pistettä.

Kaikki siis höntsäämään! Juniorit ja vähän vanhemmatkin. Talvisella jäällä voi saada hienoja kokemuksia.

Eipä olla maaleilla mässäilty viime aikoina omassa eikä vieraassa kenttäpäädyssä. Kauden loppua kohden maalinteon sietämätön keveys pitäisi kaivaa taas jostain esiin, mutta miten? Reikä pitäisi taas löytää seinästä enkä todellakaan puhu mistään Gloryholesta. Fakta on se, että sankarinviittaa olisi tarjolla maalinsylkijälle. Puolivaltakuntaa maalintekijästä, toinen puoli rankkarispesialistista a`la Vesce. Ja miten niin sen rei`än pitäisi löytyä seinästä. No suurella osalla maalivahdeista lukee kypärämaskin takaraivossa: The Wall. Aikamoinen seinä oli Pelicans  -hyökkääjillä vastassa lauantaina, kun vastaan asettui ”kolmen metrin Koskinen”. Bluesin ladonoven kokoinen kassarihan peittää perhostyylillä lähes koko maalin. Eipä siihen seinään juuri reikiä jää.

No miksi sitä kiekon mentävää reikää ei sitten vastustajan maalilta tahdo löytyä. Tutkitaanpa asiaa hieman toiselta kantilta. Olet varmasti itsekin yrittänyt jotain asiaa pakonomaisesti onnistumatta siinä? Niinpä. Turha rutistus ja yliyritys vie luovuuden, kehon liikkeet muuttuvat sulavasta väkinäisiksi. Ei budolajin harrastajakaan väkisin vastaliikettään tee, vaan hän pyrkii myötäilemään vastustajan liikettä ja jatkamaan sitä. Kamppailu on sulavaa, ei ruhjovaa tai repivää.

Olympiavoittaja Satu Mäkelä-Nummela vieraili viime viikolla Pelicans matsissa. Nyt  harmittaa, kun en kysynyt häneltä hänen filosofiaansa tähtäämisen ja ampumisen suhteen. Luin syksyllä mielenkiintoisen artikkelin toisen olympiaedustajan Juha Hirven metodista. Artikkelissa Hirvi kertoo tuloksenteon taustat. Pakottaminen ja tiedostamisen tasolla toimiminen on artikkelin mukaan ampujan suurin vihollinen. Kaikki tapahtuu lajissa kuin itsestään. Ampumaurheilussa oleellista on ”odottelu” sen jälkeen kun ampuma-asento on saatu kuntoon. Kun alitajunnan tasolla tähtäinkuvio osoittaa napakymppiä, silloin puristetaan lähes yliherkkää liipaisinta automaattisesti laukausta tiedostamatta. Tietoinen aseenpiipun siirtely ja aseen laukaiseminen olisikin mahdotonta, sillä jo millin liike ilmakiväärin piipussa vie luodin kympin sijasta kuutoseen. Pienet on marginaalit. Eli jos ampuja tekee ampuessaan tietoisen päätöksen, että nytpä minä painan liipaisinta, niin hutikuti tuli. Optimaalinen laukaus tapahtuu automaattisesti. Keho on valmis ja pää on niin sanotusti tyhjä, ja sitten se kuti vain lähtee osuakseen kymppiin.

Voisiko sama päteä jääkiekossa? Mitä enemmän pelaaja ajattelee sitä mihin hän aikoo laukoa, sitä varmemmin päätypleksi paukkuu maalivahdin takana. – No nyt meni kerrankin sinne minne yritin. Tuo lause on maalinälkäiselle yleisölle turhan tuttu pelaajahaastatteluista. Paljon useammin kuulee maalintekijän sanovan jotain sen suuntaista kuin: No vedin vain sinnepäin ja kas, siellä lepäs! Niinpä. Jostainhan sanonnat silmät kiinni ja sinnepäin sekä luonnistuu kuin luonnostaan ovat syntyneet. Pohdimme asiaa syksyllä Pelicans sentterin Toni Koivusen kanssa. Bobi ainakin itse kokee näkevänsä väläyksenomaisesti aukon maalivahdin vartioiman maalin suulla. Silloin lähtee kuti. Lähteekö se tiedostamatta vai tarkoitushakuisesti tähdäten kohden tuota ”reikää seinässä”, siihen ei Bobi osannut varmasti vastata. Eräälle Wayne Gretzkyllekin muuten sanottiin aikanaan seuraavasti: Epäonnistut varmasti kaikissa niissä laukauksissa, joita et ammu!

 Pitäisikö pelaajan siis ampua surutta ja siekailematta silmät kiinni pää tyhjänä ajatuksista. En tiedä. En usko. Jotain suunnitelmallisuutta eli kuviota tarvitaan, mutta turhat kuoletukset ja jouhevan liikkeen pysäyttäminen vaikuttavat väkinäiseltä puurtamiselta. Sehän tiedetään, että tyhmä paljon töitä tekee, vaan viisas pääsee vähemmällä.

Maallikko haksahtaa samaan yliyrittämisen ansaan erätaukokilpailuissa, joissa keskiympyrästä ammutaan kiekkoja maaliin. Seuraava tapaus on viime lauantailta. Selvästi jääkiekkomailaa aiemminkin kädessään pitänyt kaveri lähtee Espoossa iskemään kymmentä kiekkoa erätaukokilpailussa puolikentästä maaliin. Helppoa? No, ei ainakaan tällä kertaa. Hurja yritys ja puristus näkyy ensimmäisissä vedoissa, jotka menevät ohi. Yllättäen kun mitään ei ole enää voitettavana, kaveri iskee puolihuolimattomasti loput viisi kiekkoa tyylipuhtaasti keskelle maalia! Silmät kiinni ja sinne päin - vai miten se nyt oli.

Tiedostamatonta toimimista kuvataan urheilussa sanalla Flow. Tuohon Flow- tunnetilaan ei pääse väkisin yrittämällä, mutta tuohon tilaan päässyt urheilija onnistuu kuin itsestään. Parhaimmillaan jääkiekossa kuvio kulkee repimättä ja rouhimatta kuin sula vaha. Vastustaja näyttää kömpelöltä puupökkelöltä kiekon ja miesten liikkuessa saumattomasti yhteen kuin suuremman kapellimestarin ohjaamana. Vielä hienompi tunne kuin itse maalin syntyminen, ainakin minulle, on oikeastaan se sekunnin puolikas, jolloin kaikki tajuavat maalin olevan väistämättömyys kiekon saapuessa takatolpalla päivystävän pelaajan lapaan tyhjän maalin odottaessa hänen edessään. Kädet nousevat katsomossa kohden kattoa ja mylvintä alkaa oikeastaan jo hetkeä ennen maalia. Tällöin haluttu ja haettu kuvio on onnistunut täydellisesti ja todennäköisesti vaivattoman sulavasti pelaajien tuskin suomatta sen toteuttamiselle edes ajatuksen puolikasta.

Ili Varmavuo

Jokainen  jääkiekko-ottelu sisältää tahatonta tilannekomiikkaa. Eilisen illan herkkupala nähtiin ilman muuta Helsingissä Jaffalan tulostaululla Jokereiden ilmoittaessa puolitäyden hallin yleisömääräksi yli 80 000. Siinä ylimääräinen nolla oli löytänyt paikkansa. Paljon pienempi erhe, ja tuiki tavallinen sellainen, koettiin Lahdessa. Ottelun päätuomaria Reijo Ringbomia itseäänkin nauratti, kun hän tuli korjaamaan Pelicansin maalintekijäksi Marko Pöyhösen (39)  Jari Kauppilan sijaan (30). Maalintekijöitä ja – syöttäjiä korjaillaan nykyään tämän tästä. Ihmekös tuo pelin käytyä niin nopeaksi. Erotuomareilla on täysi työ pysyä itse pelitapahtumissa mukana. Kuka siinä niitä pelaajien numeroita joutaa seuraamaan? Joskus tilanne on kuitenkin niin ilmiselvä, että vain sokea kana erehtyy. Ettäkö rightin mies(Kauppila) tekisi maalin vasemmalta ja pelaisi haalariosastossa rikkovassa roolissa. Laki sanoo, että kuuluttajan on kuitenkin poikkeuksetta uskottava tuomarin sanaa. Sen tähden katsojat joskus varmaan ihmettelevät sitä, että ovatko ne kaikki toimitsijat umpisokeita siellä aitiossaan kuulutuksen kertoessa maalintekijäksi jonkun aivan muun kuin mitä katselijoiden omat silmät ovat todistaneet. Ei, ei me sokeita olla, vaan pikemminkin itsekin naureskellaan näille harmittomille (tuomareiden)pikkuvirheille.

Tahattomia kömmähdyksiä sattuu allekirjoittaneellekin. Eilen lipsautin ottelun alla kokoonpanoja lukiessani IFK:n Juha Pitkämäen sijaan vierailijoiden kokoonpanoon Tero Pitkämäen. Keihäsmiestä ei kuitenkaan kaukalossa nähty. Mistähän ydinjatkeen osasta sekin lipsahti? Myös rangaistusten syyt lipsahtelevat väliin väärin osin epäselvien tuomarimerkkien syystä. On mulla kuitenkin joskus jopa joukkue mennyt huomaamattani sekaisin. Kärppiä pitkään edustanut Kimmo Koskekorva saapui takavuosina Tapparan riveissä Lahteen. Koskenkorvan saadessa jäähyn ajatus karkasi hetkeksi vauhtikoneen Oulun vuosiin, ja niinpä kuulutus alkoi komeasti : Kärpät 10 K Koskenkorva… Vieruskaveri iski kuulutuksen jälkeen kyynärpäällä kylkeen kysyen : Ili Missäs pelissä sää oikein oot?  Mä ainakin oon pelissä Pelicans vs. Tappara.

Myös TV:n lätkälähetykset sisältävät usein tahatonta komiikkaa kaikkien suhtautuessa touhuun niiiin tosissaan. Lauteille on marssitettu toinen toistaan välkympää kommentaattoria ja kenttähaastattelijaa, eikä kotikatsomoissa voi olla suoritusta seuratessaan olla kuin hymyssä suin. Parhaimmillaan ollaan kuin Kummeleiden kyydissä. Maikkarin oranssitakit herättivät aikanaan hilpeyttä, mutta kyllä nykymeno vie voiton kaikesta. Tämä ajatus tuli päähäni kun katsoin hiljan Maikkarin Tulosruutua. Yht`äkkiä ruutuun pelmahti rautakangen pukunsa sisään piilottanut juontaja  ja hänen vieraansa. Kommentaarit laukoivat tuomionsa totisella naamalla Suomen jäätyä nuorten kisoissa rannalle. Tulos oli tyly: jotain tarttis tehrä ja pian, muuten muut karkaavat. Huomio oli ehkä oikea, mutta clipin toteutus irrotettuna omasta erikoislähetyksestään keskelle Tulosruutua oli Kummelin Horror Showta parhaimmillaan. Todellista tilannekomiikkaa Prime Time katseluaikaan. Ei ihme, että Juhani Tammisella on kysyntään kommentaattorin pallille vuodesta toiseen tositoimien alkaessa. Tami on edelleen omaa luokkaansa sillä saralla.

Toki Taminkin lohkaisut ovat olleet väliin aika lennokkaita. Tammisen lanseeraamat lentävät lauseet ovat kuitenkin jääneet elämään ja mies on edelleen tee se itse - imitaattoreiden kestosuosikkeja. 60 minuutin paine, respect the blue line, Kis – Keep It Simple jne. ovat jääneet elämään omaa elämäänsä. Tami oli ensimmäinen kommentaattori joka uskalsi laittaa ja joka laittoi itsensä ja persoonansa peliin suorassa TV-lähetyksessä. Sen minkä Anza Mertaranta teki kiekkoselostamiselle ja sen minkä Jari Sarasvuo teki yritysvalmennukselle, sen J Tamminen teki kiekkokommentoinnille. Kommentaattorista tuli kansan suosikki. Tami opetti kädestä pitäen lajia sitä ymmärtämättömille satunnaiskatsojille. Ja hän teki sen tyylillä, viljavalla kielellä ja hyvillä höystöillä. Toki väliin syntyi ja syntyy sitä tahatonta komiikkaa, joka vain antaa menestyksekkäälle suoritukselle sen lopullisen mausteen.

Jokaisella menestyjällä on oma esikuvansa. Tiedä sitten onko Tamin esikuva kommentaattorina amerikkalaiselle yleisölle jenkkifutiksensalat paljastanut John Madden. Tämä entinen pelaaja opetti kädestä pitäen TV- katsojille 70-luvulla jenkkifutiksensalat, niin että peli nousi katsojien suosikiksi ja maan mahtilajiksi. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että amerikkalaisen jalkapallon pelikonsolipelit on nykyisin nimetty Maddenin mukaan. Siihen, että jääkiekon pelikonsolipelit nimettäisiin Tamin mukaan ei kukaan hullukaan usko. Sen sijaan on syytä toivoa sitä, että Tami nähtäisiin kommentaattoreiden eturivissä edelleen, vaikka väliin nähtäisiin ja kuultaisiinkin tahatonta komiikkaa.

Ili Varmavuo

Mikä on sinun huoneentaulusi viesti? Millä ”linerilla”  piiskaat itseäsi eteenpäin läpi tipattoman tammikuun? Tämän päivän liigapelaajan huoneentaulu löytyy useimmiten pukukopin seinältä. Näin kiekkoilijat sitoutetaan yhteisen pyrkimyksen eteen. Pyrkimyksen, joka on kiteytetty muutamaan sanaan. Kukapa edes tietäsi tarkkaa ajankohtaa, milloin iskulauseet rantautuivat suomalaisten joukkueiden pukukoppien seinälle. Ilmestyivätkö sloganit pukukoppien seinälle Curre Lindströmin ja ”Lite Bättre”- teeman myötä reilut kymmenen vuotta sitten. Sitä en muista, mutta aika todennäköiseltä se tuntuu.

Omalle verkkokalvolleni on piirtynyt kuva pelaajajoukosta, joka kulkee pukuhuoneesta kentälle. Pukuhuoneen ovenkarmin yläpuolella on teksti, johon jokainen pelaaja koskee matkallaan ulos. One Team, One Goal! Teksti on vuosien saatossa nuhraantunut lähes lukukelvottomaksi tuhansista lääppäisyistä. Kaikki joukkueen pelaajat kuitenkin tuntevat tekstin ja sen sanoman. Tekstin koskettaminen on pyhä traditio. Okei – edellä kuvattu on niin amerikkalaista, mutta tavallaan niin totta tänä päivänä. Lukuun ottamatta tekstin koskettamista. Jokaisella joukkueella on nykyisin joku teema, motto, slogan tai lineri mitä hoetaan. Tuo lause löytyy joukkuetakista, verkkapuvusta, harkkapaidasta, College-asusta  tai vastaavasta. Vai onko vielä sellaista joukkuetta, jolla ei ole mitään teemaa kuluvalle kaudelle?

What Ever It Takes- lukee erään Pelicans pelaajan pelivarusteiden vieressä. Tuo lause on hänen henkilökohtainen piiskurinsa. Toiset joukkueet ovat maalanneet iskulauseet suurin kirjaimin pukukopin seinälle, toisten joukkueiden tyytyessä koristelemaan esim. printtimateriaalin iskulausein. Yhteistä on se, että samaa teemaa toistetaan läpi koko kauden. Joukkueiden iskulauseiden bongaaminen on tarkalle havainnoitsijalle helppoa. Espoon Bluesin ns. luistinmatossa näyttää lehtikuvien perusteella lukevan Fearless Heart – Peloton Sydän. Tätä viestiä pelaaja siis tuijottaa pukukopissa. Itsesuggestiota. Varmasti, ja varsin kuvaavaa joukkueen valmennuksen vaatimaan pelitapaan peilaten. Bluesin kopin seinällä muuten lukee Never Outworked, joka myös kuvaa joukkueen pelaajilta vaadittavaa uhrautumista hyvin.

Ensimmäinen Pelicans- teema, jonka muistan juontaa Piri Elorannan kaudelta. 10-vuotta sitten  viesti oli vielä suomenkielinen: Menestys tule ennen työtä vain sanakirjassa. Muutama muukin on jäänyt mieleen. Hidden Peak- teema  kuvasi kaiketi sitä, että sen vuotuisen nuoren joukkueen potentiaali oli tulevaisuudessa ja tehty työ lunastettaisiin menestyksenä myöhemmin, vaikka huippu olikin vielä silloin piilossa. Viimeisten vuosien teemat ovat toki tuoreessa muistissa. Do It Better – sloganin alla kiekkoiltiin viime kausi. Pääteeman vierellä saattaa kulkea useitakin sivuteemoja, kuten yllä oleva Bluesin luistinmatto esimerkki osittaa. Uudella teemalla  haetaan esim. lisäpotkua tekemiseen vaikka playoff otteluiden alla. Viime kaudella Pelicans plaoyoff- teemana oli History Hunters. Historiankirjoitus olikin lähellä onnistua, sillä Jokereiden kanssa  väännettiin playoffsarjassa tosissaan. Itse pidin erityisesti parin vuoden takaisesta playoffpaitaan painetusta teemasta. It`s a beautiful Day- Don´t let it get away. Sanoma on niin tosi, kukapa noita  hienoja hetkiä haluaisi kadottaa.

Seuran toimintaa yleisellä tasolla kuvaat ”linerit” ovat usein helmiä. HIFK:n käydessä viimeksi lahdessa bongasin joukkueruokailussa ottelun jälkeen pelaajan, jonka paidan selkämyksessä luki: Playing for IFK doesn`t built your caracter. It reveals IT! eli Pelaaminen IFK:ssa ei kasvata luonnettasi. Se paljastaa sen! Voisiko IFK:n brändin näköisen  kiekkoilijan selkämyksessä mitään muuta lukeakaan. Pelaaja, joka saa  vetää tuon paidan ylleen kantaa sitä varmasti ylpeänä tiedostaen, että oikeassa kohderyhmässä paidan sanoma osuu ja uppoaa. Tätä paita kantaa Stadin Kingi!

Toiset teemat kasvavat kansainvälisesti tunnetuiksi. Liverpoolin You Never Walk Alone on yksi näistä. En edes tiedä minkään muun jalkapalloseuran ohjenuoraa, enkä oikeastaan edes välitä tietää. Poolin slogan kelpaa minulle. Entä mikäpä on sinun joukkueesi teema, ja mitkä ovat kautta aikain parhaat teemaat. Keskustelu jatkukoon siltä osin.

Yks juttu vielä. Luovuus syntyy kuulemma laiskasta joutenolosta. Ja joutenhan tässä ollaan oltu. Blogikin retuperällä. Tästä eteenpäin kerta viikkoon, ainakin. Vaatikoon sen synnyttäminen sitten mitä tahansa - Whatever It Takes!

Ili Varmavuo