Reikä seinässä
Eipä olla maaleilla mässäilty viime aikoina omassa eikä vieraassa kenttäpäädyssä. Kauden loppua kohden maalinteon sietämätön keveys pitäisi kaivaa taas jostain esiin, mutta miten? Reikä pitäisi taas löytää seinästä enkä todellakaan puhu mistään Gloryholesta. Fakta on se, että sankarinviittaa olisi tarjolla maalinsylkijälle. Puolivaltakuntaa maalintekijästä, toinen puoli rankkarispesialistista a`la Vesce. Ja miten niin sen rei`än pitäisi löytyä seinästä. No suurella osalla maalivahdeista lukee kypärämaskin takaraivossa: The Wall. Aikamoinen seinä oli Pelicans -hyökkääjillä vastassa lauantaina, kun vastaan asettui ”kolmen metrin Koskinen”. Bluesin ladonoven kokoinen kassarihan peittää perhostyylillä lähes koko maalin. Eipä siihen seinään juuri reikiä jää.
No miksi sitä kiekon mentävää reikää ei sitten vastustajan maalilta tahdo löytyä. Tutkitaanpa asiaa hieman toiselta kantilta. Olet varmasti itsekin yrittänyt jotain asiaa pakonomaisesti onnistumatta siinä? Niinpä. Turha rutistus ja yliyritys vie luovuuden, kehon liikkeet muuttuvat sulavasta väkinäisiksi. Ei budolajin harrastajakaan väkisin vastaliikettään tee, vaan hän pyrkii myötäilemään vastustajan liikettä ja jatkamaan sitä. Kamppailu on sulavaa, ei ruhjovaa tai repivää.
Olympiavoittaja Satu Mäkelä-Nummela vieraili viime viikolla Pelicans matsissa. Nyt harmittaa, kun en kysynyt häneltä hänen filosofiaansa tähtäämisen ja ampumisen suhteen. Luin syksyllä mielenkiintoisen artikkelin toisen olympiaedustajan Juha Hirven metodista. Artikkelissa Hirvi kertoo tuloksenteon taustat. Pakottaminen ja tiedostamisen tasolla toimiminen on artikkelin mukaan ampujan suurin vihollinen. Kaikki tapahtuu lajissa kuin itsestään. Ampumaurheilussa oleellista on ”odottelu” sen jälkeen kun ampuma-asento on saatu kuntoon. Kun alitajunnan tasolla tähtäinkuvio osoittaa napakymppiä, silloin puristetaan lähes yliherkkää liipaisinta automaattisesti laukausta tiedostamatta. Tietoinen aseenpiipun siirtely ja aseen laukaiseminen olisikin mahdotonta, sillä jo millin liike ilmakiväärin piipussa vie luodin kympin sijasta kuutoseen. Pienet on marginaalit. Eli jos ampuja tekee ampuessaan tietoisen päätöksen, että nytpä minä painan liipaisinta, niin hutikuti tuli. Optimaalinen laukaus tapahtuu automaattisesti. Keho on valmis ja pää on niin sanotusti tyhjä, ja sitten se kuti vain lähtee osuakseen kymppiin.
Voisiko sama päteä jääkiekossa? Mitä enemmän pelaaja ajattelee sitä mihin hän aikoo laukoa, sitä varmemmin päätypleksi paukkuu maalivahdin takana. – No nyt meni kerrankin sinne minne yritin. Tuo lause on maalinälkäiselle yleisölle turhan tuttu pelaajahaastatteluista. Paljon useammin kuulee maalintekijän sanovan jotain sen suuntaista kuin: No vedin vain sinnepäin ja kas, siellä lepäs! Niinpä. Jostainhan sanonnat silmät kiinni ja sinnepäin sekä luonnistuu kuin luonnostaan ovat syntyneet. Pohdimme asiaa syksyllä Pelicans sentterin Toni Koivusen kanssa. Bobi ainakin itse kokee näkevänsä väläyksenomaisesti aukon maalivahdin vartioiman maalin suulla. Silloin lähtee kuti. Lähteekö se tiedostamatta vai tarkoitushakuisesti tähdäten kohden tuota ”reikää seinässä”, siihen ei Bobi osannut varmasti vastata. Eräälle Wayne Gretzkyllekin muuten sanottiin aikanaan seuraavasti: Epäonnistut varmasti kaikissa niissä laukauksissa, joita et ammu!
Pitäisikö pelaajan siis ampua surutta ja siekailematta silmät kiinni pää tyhjänä ajatuksista. En tiedä. En usko. Jotain suunnitelmallisuutta eli kuviota tarvitaan, mutta turhat kuoletukset ja jouhevan liikkeen pysäyttäminen vaikuttavat väkinäiseltä puurtamiselta. Sehän tiedetään, että tyhmä paljon töitä tekee, vaan viisas pääsee vähemmällä.
Maallikko haksahtaa samaan yliyrittämisen ansaan erätaukokilpailuissa, joissa keskiympyrästä ammutaan kiekkoja maaliin. Seuraava tapaus on viime lauantailta. Selvästi jääkiekkomailaa aiemminkin kädessään pitänyt kaveri lähtee Espoossa iskemään kymmentä kiekkoa erätaukokilpailussa puolikentästä maaliin. Helppoa? No, ei ainakaan tällä kertaa. Hurja yritys ja puristus näkyy ensimmäisissä vedoissa, jotka menevät ohi. Yllättäen kun mitään ei ole enää voitettavana, kaveri iskee puolihuolimattomasti loput viisi kiekkoa tyylipuhtaasti keskelle maalia! Silmät kiinni ja sinne päin - vai miten se nyt oli.
Tiedostamatonta toimimista kuvataan urheilussa sanalla Flow. Tuohon Flow- tunnetilaan ei pääse väkisin yrittämällä, mutta tuohon tilaan päässyt urheilija onnistuu kuin itsestään. Parhaimmillaan jääkiekossa kuvio kulkee repimättä ja rouhimatta kuin sula vaha. Vastustaja näyttää kömpelöltä puupökkelöltä kiekon ja miesten liikkuessa saumattomasti yhteen kuin suuremman kapellimestarin ohjaamana. Vielä hienompi tunne kuin itse maalin syntyminen, ainakin minulle, on oikeastaan se sekunnin puolikas, jolloin kaikki tajuavat maalin olevan väistämättömyys kiekon saapuessa takatolpalla päivystävän pelaajan lapaan tyhjän maalin odottaessa hänen edessään. Kädet nousevat katsomossa kohden kattoa ja mylvintä alkaa oikeastaan jo hetkeä ennen maalia. Tällöin haluttu ja haettu kuvio on onnistunut täydellisesti ja todennäköisesti vaivattoman sulavasti pelaajien tuskin suomatta sen toteuttamiselle edes ajatuksen puolikasta.
Ili Varmavuo