kiekko

Mikään ei kiihota miestä niin kuin pikkumusta – lause koristaa Veikkaukselta saamaani kiekon kylkeä. Slogan sopii paitsi pikkujouluaikaan myös kiekkofanin huoneentaulun sanomaksi. Näiden kahden eri pikkumustan toimintaympäristön viitekehys ei voisi kuitenkaan juuri enempää poiketa toisistaan. Siinä missä aikuisten huvipuiston tanssiparketilla tuoksuu parfyymi, siinä toisen pikkumustan ympärillä lemahtaa hiki. Yhteinen nimittäjäkin toki löytyy. Molemmilla ”taistelutantereilla” tunteet ovat oleellinen osa peliä.

Kaupungistuvaa yhteiskuntaa on moitittu tänä syksynä usein yhteisöllisyyden puutteesta. Yhteistyöllä olisi  helpompi päästä tuloksiin. Jaettu ilo on myös kaksinkertainen ilo. Yhteistyöstä ja sen voimasta kirjoittaa myös erästä valtakunnan  kiekkojournalismin terävintä machetea, viidakkoveistä, usein heiluttava Veikkaajan Vesa Rantanen ylistäessään Espoon Bluesin pelaajien sitoutumista yhteisen asian eteen.

Olen Rantasen kanssa yhtä mieltä siitä, että sitoutumalla yhteiseen asiaan on sen eteen helpompi taistella. Kaikkien puhaltaessa samaan hiileen syttyy roihu varmasti. Lisäksi tarvitaan tunteen paloa ja intohimoa. - Ili sä tiedät. Ilman tunnetta ei oo perkele mitään! Näin totesi ystäväni Petri Matikainen minulle syyskuussa liigaristeilyllä. Tunnustan kuuluvani Petun kanssa samaan koulukuntaan. Tekin tiedätte sen selostuksiani kuunneltuanne. Ne tulevat suurella sydämellä ja vielä suuremmalla tunteella.

Pelaajien tunnetaso heittelee myös rajusti pelin sisällä. Hermokontrolli nousee silloin ratkaisevaan asemaan. Viilipytty vie usein voiton. Silloin vaaditaan lujaa asennetta, kun vastustaja rottailee ja kopauttaa mailankärjellä ns. kiville eli arkaan paikkaan tai koputtelee mailalla pohkeita puhumattakaan siitä, että nenä pyyhitään hikisellä rukkasella maalinedustaruuhkassa. –Kontrolloimaton kiukkuraivareita saava pelaaja voi olla ja usein onkin joukkueelleen arvaamaton aikapommi, totesi taannoin maajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen seurattuaan vierestä erään vieraspelaajan saamaa kiukkupuuskaa ja ulosajoa Lahdessa. Vertailukohteeksi Jalonen nosti Sami Heleniuksen. Jalosen mukaan Helgellä ei tappelutilanteessa ns. vintti pimene, vaan Helenius hoitaa leiviskänsä työnkuvan mukaisesti ja ennen kaikkea pimahtamatta. Hermokontrollia kaikki tyyni. Joukkueen eteen pelaamista ja uhrautumista, mitä ei aina kukkamekkotädit tahdo Suomessa ymmärtää.

Varsinkin tappioiden hetkellä arvostelukyky toisinaan pettää ja kunniansa saa kuulla kuka tahansa tielle osuva. Jopa minä. Meikäläisenkin niskaan sataa tuolloin saavillinen sanallisia sammakoita milloin missäkin.  Toisinaan paikka on vastustajan pukuhuonekäytävä, toisinaan jopa selostuskeikka ja selostuskoppi. (Vrt. Esa Rauhanlaakson kolumni). Siinä missä toisten otsasuonet pullistuvat uhkaavasti, malttavat toiset vielä mielensä. Voiton hetkellä puolestaan perikansallinen uho nostaa päätään. Kyllä  alkoi hitusen naurattamaan Kuopiossa viime viikolla tappionkin hetkellä, kun osa paikallisista medianedustajista voimiensa tunnossa ylisti Kalpaa ja lyttäsi Pelicansia. Nousukiidon sokaistessa ei kannata unohtaa sitä, että alaspäin tullessaan törmää niihin samoihin naamoihin joiden ohi meni matkalla ylöspäin. Itse ainakin pyrin olemaan mollaamatta muita. Menneiden vuosien kovat ajat opettivat sinä suhteessa nöyräksi. Toisaalta Kuopiossa eletään menestyksessä nyt ainakin tunteella mukana. Suotakoon se heille. Mieleen nousee kuitenkin väkisin Uuden Lahden Kari Naskisen kymmenen vuoden takainen lohkaisu: Seuran nimi on Pelicans, mutta kulkeeko Peli Kans? Samaa mukaillen voisi kuopiolaismedian edustajia varoittaa vaikka seuraavasti: Syksyn positiivinen yllättäjä on Kalpa, mutta kuka takaa ettei keväällä käy Kalpaten?

Tunnetason heittely näkyy myös penkkikoutsauksessa. Raimo Summanen muistetaan kovasta vaatimustasostaan. Myös Jukka Rautakorven kantava komentoääni kiirii kuuluvasti kaukalon toiseen päähän siinä missä Kalpan Pekka Virran mylvintä. Eikä paljon jää jälkeen Pasi Nurminenkaan. kun mies sille päälle sattuu. Menestys tuo kuitenkin särmään pehmeyttä. RautaJukka suhtautuu mediaan nykyisin aivan toisin kuin ennen ja Pekka Virrankin olemuksesta on löytynyt pehmeämpi puoli menestyksen myötä. Vihaisen Virran kanssa asioidessa ei vastaan tohtisi sanoakaan.

Voittoa kaukalossa on siis haettava intohimo aseena, ja tunteella. Pikkumusta sytyttää. Yltiöpäisyys ja kontrolloimaton tunteen purkaus voi toisaalta osoittautua turmioksi. Esimerkin siitä koin itse toukokuussa. Väittelin rovaniemeläisen, puolen Suomen joukkueen kannattajaksi tunnustautuvan, ystäväni kanssa Pelicansin ja Kärppien paremmuudesta. Päätimme ratkaista asian veljellisesti merimiespainilla. Tunneta eikä intohimoa ottelusta ei puuttunut ja lopulta henki vei voiton materiasta. Kärppäkannattaja taipui Pelicans – miehen käsittelyssä kaatuen suoraan syliini. Voitonhuumani jäi tosin sekunnin mittaiseksi. Kaatuessani minua päin painikaverini taklasi minut samalla maahan sillä seurauksella, että mursin käteni. Voitolla on aina hintansa.

Ili Varmavuo

Kävin lauantaina katsomassa kuinka Raimo Helmisen numero 41 nostettiin Hakametsän hallin kattoon Tampereella. Täytyy myöntää, että tilaisuus oli tunteikas. Halli oli täynnä ja katsomosta kuului Raipe-huuto kovaa. Hieno mies sai arvoisensa juhlatilaisuuden.

Lahtelaisena kuokkavieraana oli mielenkiintoista seurata juhlallisuuksia ja aistia suomalaista jääkiekkokulttuuria. On pakko tunnustaa, että Suomen vanhimmassa jäähallissa on jotain erikoista. Hakametsä säväyttää joka kerta. Tällä kertaa sisääntulo oli erityisen mieleenpainuva. Käytävällä vastaan käveli melkein ensimmäiseksi Aarne Honkavaara. Honkavaara käveli pirteästi hallin käytävällä. Hallihenkilökunnan käyttäytymisestä huomasi, että Honkavaara on jotain erityistä. Kunnioitus oli käsin kosketeltavaa.

Honkavaaran saama kohtalo lämmittää erityisesti siksi, että nykyisin pelaajien arvo mitataan niin usein rahassa. Honkavaaran aikaan tilanne oli toinen. Urheilu oli urheilua. En ole yhtään Aarne “Dynamo” Honkavaaran peliä nähnyt, mutta kyllä hänen on täytynyt olla erikoistapaus, sillä niin syvän vaikutuksen hän on tehnyt suomalaisessa jääkiekkoilussa.

Kun Honkavaara asteli lauantaina jäälle yhdessä Lasse Oksasen, Jorma Peltosen ja Risto Jalon kanssa, tuli viereeni yksi Hakametsän hallin järjestysmiehistä. Kyseisen järjestysmiehen ikä lienee seitsemänkymmen paikkeilla. Hän hiipi viereen ja sanoi: “Olen nähnyt noiden kaikkien pelaavan.” Äänessä oli aitoa ylpeyttä. Honkavaaran pelien aikaan järjestysmies oli käsimerkkiensä mukaan hieman vaahtosammutinta pitempi. Muutama sana siinä vaihdettiin ja kehuttiin kaikkia neljää. Lahtelainenkin pystyi huoletta suitsuttamaan kyseisiä pelaajia.

Raipe oli juhlallisuuksien keskellä oma itsensä. Puhe oli raipemaisen ytimekäs. Ei turhia korulauseita. Juhlinan keskellä seisonutta Raipea katsoessa tuli mieleen, että vastaavanlaista tilaisuutta ei ihan heti nähdä Suomessa. Pelinumeroita jäädytetään, mutta Raipen kaltaista legendaa ei ihan heti synny, jos syntyy enää koskaan. Tapparan fanit voivat vähän nikotella ja vedota Janne Ojaseen, mutta kaikella kunnioituksella Ojasta kohtaan, ei hän kuitenkaan vielä ihan Raipen tasolle pääse. 

Lauantain Ilves-juhlat loppuivat sitten jäällä nopeasti. Samalla tuli huomattua, että juhlatunnelman voi pilata monella tavalla. Pelicans teki sen jäällä tylsyttämällä Ilveksen kynnet. Jäähallin piippuhyllyllä Ili Varmavuo pilasi tunnelman ainakin kotijoukkueen tilastomiehiltä. Viereisen kopin Ilves-takkinen mies aukaisi ottelun jälkeen selostuskopin oven ja kysyi Ililtä: “Onko noissa sun laitteissa jotain vikaa, kun sun pitää huutaa noin mahdottomasti. Ei muuten, mutta kun se häiritsee muiden työntekoa.”

Kuokkavieraat pilasivat siis toisten illan. Olisikohan kyseisen herran kannattanut miettiä ennen purkaustaan kenen juhlissa lauantaina oltiin. “Ei tehrä tästä ny numeroo”, olisi varmaan eräs jääkiekkolegenda numerolla 41 sanonut.

Esa Rauhanlaakso

Viime torstain TV-ottelussa Blues-Lukko nähtiin ikävä tilanne, kun lahtelaisillekin tuttu puolustaja Santeri Heiskanen loukkaantui ikävän näköisesti. Taklaustilanteessa jalka taittui miehen alle ja pohjeluu napsahti poikki. Taklauksessa itsessään ei ollut mitää väärää. Viimeistään siinä vaiheessa moni oli varma, että sattui oikeasti, kun Heiskanen jäi jäälle makaamaan ja irvisti hurjasti. Tunnetusti Sane ei liiemmin anna pikkuvammojen menoa haitata. Ikävä tapahtuma, mutta peli on peliä.

Sane on ristiriitainen persoona jääkiekkopiireissä. Osa kunnioittaa ja arvostaa miestä yli kaiken, toiset puhuvat polvitaklaajasta ja miehestä josta ei ole kuin haittaa omalle joukkueelle. Samassa joukkueessa useamman vuoden pelattuani voin kertoa miehen olevan joukkueelle äärimmäisen tärkeä mies. Okei, välillä menee yli ja tunteet käyvät turhankin kuumina, mutta peräänantamattomuus ja uhrautuminen tekevät taatusti vaikutuksen joukkuetovereihin. Sarjassamme mukava omassa joukkueessa, mutta äärimmäisen rasittava kohdata vastustajana. 

Mitä tämän hetkiseen tilanteeseen tulee niin voi veikata, että kuntoutus on jo todennäköisesti käynnistynyt. Mies tunnetaan äärimmäisen tiukkana harjoittelijana, hän suorastaan rakastaa itsensä rääkkäämistä. Pelicans-ajastakin miehestä on muutama tarina, joka poikkeaa varmasti keskiverto liigapelaajan harjoittelurutiinesta.

Yhtenä kautena mieheltä hajosi polvi vuodenvaihteen aikoihin ja oli selvää, että loppukauden aikana kaukaloon ei olisi enää asiaa. Hallilla Sanea nähtiin harvemmin, mutta ne kerrat kun mies poikkesi, oli nähtävissä, että ainakin harjoiteltu on. Myöhemmin mies kertoi, että kuntoa ylläpitääkseen hän oli liittynyt kamppailulajien edustajien harjoituksiin mustankallion väestönsuojassa. Kesäharjoitusten alkaessa neljä kuukautta kamppailumiesten kanssa oli tehnyt tehtävänsä. Keskivartalo ja kädet olivat rautaisessa kunnossa.

Toinen tarina liittyy miehen jalkapallo innostukseen. Lätkäkauden päätyttyä Sane oli sitä mieltä, että koska menestystä ei tullut, on turha pitää minkäänlaisia taukoja harjoittelussa. Pelaajayhdistyksen määräämän lakisääteisen tauon vuoksi ei joukkueharjoituksia saa kuitenkaan aloittaa kuin n. 3 viikkoa kauden viimeisestä pelistä. Tämän vuoksi Sane otti yhteyttä silloiseen FC Lahden päävalmentajaan Harri Kampmaniin ja kysyi olisiko harjoitteluringissä tilaa yhdelle keskikentän raatajalle. Hape lupasi ottaa miehen harjoituksiin. Kuukauden verran FC Lahden mukana harjoiteltuaan hän pääsi ikään kuin “palkinnoksi” mukaan Cup-otteluun Vantaalle. Mies lämmitteli päätyrajalla kiltisti pitkän tovin toisella puoli-ajalla ja heitteli anelevia katseita valmennuksen suuntaan. Ilmeisesti raatajalle ei tarvetta sillä hetkellä ollut ja vaihto jäi Hapelta tekemättä.

Aika näyttää minkä “sijaislajin” mies on tällä kertaa valinnut.

 Jussi Saarinen

Mikä on sinun unelmasi? Haaveiletko maailmanympärimatkasta vai ohjaako toimintaasi realistisempi tavoite lomailla Euroopan polttavilla hiekkarannoilla ensi kesänä. On päivän selvää, että kumpikaan edellä mainituista matkoista ei toteudu ilman sitoutumista ja itsekuria. Kerran kuussa satasen säästöön laittava kiekkofani palkitsee itsensä kauden loputtua matkalla  MM-kisoihin tai jopa jääkiekon kehtoon ja NHL-matsiin. Rahansa yltiöpäisesti talven mittaan tuhlaillut kiekkojännäri jää haaveilemaan matkasta ja mittailemaan kotikaupunkinsa katuja toisten lähtiessä matkaan.

On niitä unelmia kiekkojoukkueillakin ja pelaajilla. Niin kuin myös tavoitteita. On tärkeää kuitenkin erottaa nämä asiat toisistaan. Unelma, haave on jotain kaukaista, lähes saavuttamatonta. Tavoite on selkeä maali, johon päästään sitoutumalla ja kovalla työllä. Euroopan valloittaminen oli Oulun Kärppien unelma. Suomeksi sanottuna näin jälkikäteen: se jäi haaveen asteelle. Oliko Euroopan valloitus  edes joukkueen todellinen tavoite?

Espoon Bluesin valmennusjohdon tavoite on menestyä Euroopassa. Sen on Petu Matikainen tuonut selvästi esille.  Petu on ajanut pelaajien aivokoppaan pelitavan, jonka joukkue on sisäistänyt hienosti. Jok’ikinen Bluesin pelaaja antaisi vaikka kätensä joukkueen edestä, jos Petu pyytäisi. Blues on tiivis paketti ja jokainen pelaaja joukkueessa on sitoutunut voittamaan kulloisenkin kaksinkamppailun, johon hän osallistuu. Matikaisen vaatima pelitapa on armoton. Pelaajien tulee sietää kipua, tuskaa ja mustelmia. Ne ovat taistelun merkkejä, joita tulee kroppaan  vääjäämättä joukkueen eteen uhrauduttaessa. Viime tiistain liigaottelu Lahdessa oli oiva osoitus edellä mainitusta. Blues on pelikurin pitäessä liigan tiivein paketti. Sanoipa eräs tuttavani Espoosta, että Petu on tehnyt pelaajistaan harjoittelu- ja pelirobotteja.

Takavuosilta muistan erään Petun motivaatiopuheen ennen matsia Lappeenrannassa. Petu ärjyi ensin komentonsa Pelicans joukkueelle vilkaisten lopuksi minuun jatkaen samalla vaativalla äänenpainolla äänen noustessa joka sanan myötä lopulta ärjynnäksi : - Saipa hakataan tänään ihan varmasti ja jokainen antaa p..rkele kaikkensa selostajaa myöten! Asia oli sillä selvä. Sinä iltana huuto ja mekastus selostuskopissa taisi olla tavallista ankarampaa.

Pelaajat sysäävät haastatteluissa omat unelmansa ja tavoitteensa  mielellään syrjään. Joukkueen menestyminen nostetaan poikkeuksetta tärkeimmäksi asiaksi. Omia henkilökohtaisia tavoitteita ei muka ole. Bullshit, sanon minä. Ilman omia tavoitteita ei ole mitään. Joko synnytät pölyä tai sitten nielet sitä. Värikäs kiekkovalmentaja Juhani Tamminen kertoi minulle tehdessäni hänestä henkilökuvaa seuraavan tarinan pelaajan itselleen asettamasta tavoitteesta ja siitä miten se ohjasi hänen toimintaansa. Tammisen mukaan Oulun Kärppiin liittynyt laitahyökkääjä Niklas Hagman oli liikkeellä kovin tavoittein, vaikka ura ei ottanut auetakseen Helsingissä. Pikku Hakki liimasi Tamin mukaan asuntonsa ulko-oven vieressä olleeseen peiliin pienen paperilapun, jossa oli teksti NHL. Ulos lähtiessään Hagman vilkaisi peiliä ja silmät hakeutuivat väistämättä myös lappuun. Lappu muistutti nuorukaista niistä valinnoista, joita hänen oli tehtävä toteuttaakseen unelmansa. Pikku Hakki oppi ajattelemaan ja elämään kuin urheilija. Menestyksen alttarille oli uhrattava jotain: kenties kosteat baari-illat ja rasvaiset pizzat saivat jäädä. Kuka tietää. Kuka tietää edes onko Tamin tarina totta vai tarua. Mutta yksi mikä on varmaa on se, että sopivasti mitoitettujen henkilökohtaisten välitavoitteiden kautta Hakista tuli NHL-pistelinko. Unelmoiden ei Hakki tietään änäriin raivannut.

Jotkut pelit painuvat väkisin mieleen. Eräs niistä on Se vierailu Helsinkiin, missä Pasi Nurminen torjui kaiken mahdollisen ottaen 58 koppia. Nupen tavoitteena tuntui olevan aina se, että hän ei halunnut päästää yhtään maalia taakseen. Tuossa ottelussa Nupen raivokas taistelu sytytti koko hallin. Lopputuloksen tiedätte. Välillä Nupe torjui kiekkoja jopa päällä puskien. Sellainen esitys ei synny unelmoiden. Jokainen maalivahti ja joukkue asettaa toki tavoitteekseen nollapelin ennen peliä, mutta vain ja ainoastaan sinnikäs peräänantamattomuus ja päättäväisyys ja kollektiivinen uhrautuvaisuus joukkueen eteen tuo palkinnon.

Päiväunia ei ole nähnyt myöskään kuntoutuva laitahyökkääjä Jussi Saarinen. Ajatelkaapa Jussia. Pelicans laituri kävi  polvileikkauksessa ja kuntoutti itseään huippukuntoon kuuden kuukauden ajan loukatakseen polvensa ensimmäisessä kunnon pelissä uudelleen. Edessä oli sama kuntoutusrumba kaksinkertaisena. Nyt vuotta myöhemmin Jussi on taas kaukalossa liittyäkseen jonkun joukkueen riveihin joulutauolla. Pelilupa lääkäreiltä on pian taskussa. Todellista taistelijan luonnetta ja tavoitteen asettelua on puolentoista vuoden matkalla vaadittu varmasti.

No mikä on sitten meikäläisen unelma maailmanympärimatkan lisäksi. Finaaleja olisi tietysti kiva päästä selostamaan. Pelicansin pelatessa. Tavoitteeni on se sijaan helpompi nimetä. Seuraavan selostuksen tulee olla parempi kuin edellisen. Piri Elorannan lempimotto - menestys ennen työtä tulee vain sanakirjassa - Pelicans pukuhuoneen seinältä kymmenen vuoden takaa kummittelee alitajunnassa. Päiväunet helposta IFK-voitosta huuhtoutuivat lauantaina syyssateen myötä. Murheen olisin tietysti voinut huuhtoa ja hukuttaa kotimatkalla vaikka parilla, kolmella oluella, mutta itsekuri piti. Asettamani tavoitteen ohjaamana tulostin sen sijaan kotona seuraavan vastustajan eli Tapparan kokoonpanon ja aloitin vastustajan pelaajien opiskelun jo lauantai-iltana. Sitä se on selostajan työ: alituista valmistautumista seuraavaan tapahtumaan. Tampere on muuten se paikka, missä eräs toimittaja tokaisi minulle takavuosina,  - Jättäisitte jääkiekon meille ja keskittyisitte jalkapalloon siellä Lahdessa. Sorry , ei jätetty. Raaka työ palkitsee tekijänsä. Kyllä täältä vielä tullaan!

 Ili Varmavuo

Jääkiekon ympärille voi saada parhaimmillaan filosofista keskustelua. Tällainen kokemus osui kohdalle reilu kaksi kuukautta sitten kiekkokauden aloittavalla liigaristeilyllä. Risteily on muuten puuduttavuudessaan sitä luokkaa, että en suosittelisi sitä edes vihamiehellenikään, mutta pitipä kuitenkin tunkea mukaan muutaman vuoden tauon jälkeen.

Virallisen tilaisuuden juhlapuheessa liigan toimitusjohtaja J-P Vuorinen lupasi monta kaunista ja suurta asiaa. Puhe oli vuorismaisen sujuva, kunnes tuli sen loppu. Hänen piti esitellä liigan uusi sponsori, suomalainen pizzaketju, mutta suusta pääsikin monikansallisen pizzayhtiön nimi. Salillinen väkeä ihmetteli, että mistäs nyt on kyse, kun suomalaisfirman toimitusjohtaja asteli lavalle vierellään imitaattori Jukka Laaksosen esittämä ylämummo. Mummo muistuttikin Vuorista muutaman kerran mikä oikea firman nimi olisi pitänyt olla.

Illallisella istuin sitten samaan pöytään kiekkoanalyytikko Petteri Sihvosen ja Ylen Olli Ikäheimosen kanssa. Ikäheimonen otti tämän Vuorisen lapsuksen esille ja ihmetteli miten voi sellaisen virheen tehdä. Sihvosen kanssa katselimme silmät pyöreinä Ikäheimosta, ja sitten minä aukaisin suuni. - Ei se ollut lapsus, ihan selvästi käsikirjoitettu juttu.

Sihvonen liittyi heti komppaamaan minua ja oli samaa mieltä, mutta Ikäheimonen ei. Aloitimme Sihvosen kanssa pitkän lyhytsyöttöpeliin perustuvan ketjun, miksi oli päivänselvää, että kyse oli käsikirjoitetusta jutusta. Laaksonen oli mukana, Vuorisen puheen rytmi muuttui juuri sponsorin esittelyvaiheessa ja tämän lapsuksen avulla sponsori sai vielä huimasti lisää huomiota, kun kukaan ei kuitenkaan olisi jaksanut kuunnella toimitusjohtajan joutavuuksia miksi he panostavat jääkiekkoon.

Ikäheimonen pyöritteli päätään ja ihmetteli miten syvälle pohdinoissamme olimme menneet. Samalla Olli myönsi, että vaikka hän olisi oikeassa, olisi hän kuitenkin pöytäkuntamme häviäjä. Ai miksi? No siksi, että hänellä ei käynyt mielessäkään käsikirjoitetun ohjelman mahdollisuus.

Jotain kai risteilyn muusta annista kertoi se, että keskustelumme aiheesta kesti 45 minuuttia. Se oli analyysia parhaimmillaan. Loogista argumentoitintia, johon vastaväittäjä heitti oman argumenttinsa, joka sitten kummottiin. Ihan kuin jääkiekkoa parhaimmillaan, kun pelikirjat kunnolla kohtaavat.

Lopulta oli kuitenkin edessä perimmäinen kysymys: miten selvitetään oliko kyseessä lapsus vai käsikirjoitus? Olli lupasi asian selvittää ja kysyä Vuoriselta.

Sydämeni vuotaa lähes verta, mutta tietoni mukaan Ikäheimonen olisi ratkaissut asian. Kyse oli lapsuksesta. Näin on kertonut J-P Vuorinen itse. Eli Sihvosen ja minun lyhytsyöttöpelimme ei tuottanutkaan toivottua tulosta, mutta siitä huolimatta olimme ottelun voittajia. Kuten Ikäheimonen myönsi jo itsekin, niin hänellä ei käynyt edes mielessä käsikirjoituksen mahdollisuus.

Siis väärin voitettu. Petterin ja minun pelikirjat olivat kunnossa, Ollin ei, mutta kaikki kolme nauttivat keskustelusta. ”Väärällä” pelikirjallakin voi voittaa. 

Esa Rauhanlaakso

Yleisön pyynnöstä hieman tarinaa värikkäästä persoonasta nimeltä Sean Avery, joka teki pikavisiitin Lahteen NHL:n lockout kaudella 2004-2005. Visiitti kesti lopulta vain kolme päivää, mutta mies järjesti tapahtumaa ja ihmeteltävää sitäkin enemmän. Henkilökohtaisesti on tullut seurattua miehen uraa aktiivisesti myös Lahden visiitin jälkeen ja tapahtumia on riittänyt, mutta niistä myöhemmin. Lähdetään liikkeelle marraskuusta 2004, jolloin mies Lahteen saapui.

Ennen saapumista miehestä ei tiedetty paljoakaan. Kunnioitettava jäähymäärä edelliskaudella (261 min) antoi odottaa jonkin sortin kovanaaman saapumista. Lisäksi miehen tiedettiin heilastelevan laulaja Robbie Williamsin exän Rachel Hunterin kanssa.

Stanley Cup-voittaja saapui Lahteen Pelicans-Kärpät pelin aattona. Miehen lento oli perillä siten, että muu joukkue oli jo ehtinyt vetää pelipäivän aamuharjoituksen ennen kuin mies hallille saapui. Ensivaikutelma oli jäätävä: päällä Hollywood-tyyliin musta silkkiasu ja Niken muhkeat Air Max ilmatyynykengät. Lisäksi kaverista huokui läpi jenkeille tyypillinen itsevarmuus. Luunmurskaajalta hän ei silti näyttänyt: lyhyehkö kaveri ilman sen suurempia muskeleita.

Illalla oli siis peli Kärppiä vastaa ja ihmeteltiin porukalla kuinka mies voi ottaa niin rennosti ja olla lämmittelemättä ennen peliä? Kyseessä oli kuitenkin hänelle ensimmäinen peli kahdeksaan kuukauteen ja takana pitkä lentomatka. ”Kahvikuppilämpö” ja jäällä lämmittelyssä NHL-tyyliin kaikki mahdolliset remmit auki. Muutenkin lataus peliin näytti olevan totaalisen hakusessa. Pelin alkaessa kaikki kuitenkin muuttui. Äijä oli tulta ja tappuraa heti pelin ensimmäisestä vaihdosta lähtien. Suu ja jalat kävivät tasaisen tappavaan tahtiin. Hyvä esimerkki siitä kuinka tärkeää on osata olla myös henkisesti valmis ottelun alkaessa. Johtuen NHL:n tiiviistä pelitahdista, pelaajat Pohjois-Amerikassa tekevät vain välttämättömimmät lämmittelyt peliin valmistautuessa ja taito valmistautua henkisesti on hyvin harjautunut.

Jo ottelun toisessa vaihdossa päätuomari kävi huomauttamassa vaihtoaitiossa Averyn kielenkäytöstä. Averyn kohdalla kyse ei ole huulenheitosta vaan vastustajan jatkuvaa herjausta menemällä todella törkeisiin henkilökohtaisuuksiin. Esimerkkinä NHL:stä Averyn raukkamainen herjaaminen liittyen Toronton hyökkääjän Jason Blaken syöpään. Kärppien puolustajan Ilkka Mikkolan ilme oli näkemisen arvoinen, kun Averyn suu kävi taukoamatta jäähyaitiossa molempien istuessa yhtäaikaisia jäähyjään.

Kärppä-peli oli Averyltä tappiosta huolimatta loistoavaus SM-Liigassa: kaksi maalia, lukuisia painavia taklauksia ja muutenkin tuntui, että mies ehti jatkuvasti joka paikkaan kaukalossa. Vaikutus joukkueeseen ja yleisöön oli varmasti tehty.

NHL:ssä mies tunnetaan kaukalossa ärsyttämisen lisäksi myös lukuisista huuteluista ja välikohtauksista yleisön kanssa. Tässä yksi pätkä kommunikoinnista Buffalon fanien kanssa.

Seuraavana päivänä ohjelmassa joukkueella oli palauttavat harjoitukset. Mies valitteli mailojen puutetta ja nappasi samalla mailahyllystä ehkäpä hallin kaikkein rikkinäisimmän mailan ilman sen suurempia mittailuja tai sahauksia. Joka tapauksessa niissä harjoituksissa huomasi kuinka loistavat kiekolliset taidot hänellä oli. Rikkinäisellä mailalla Avery oli harjoitusten totaalinen kunkku. Treenin jälkeen mies riisui kylmän viileästi varusteensa NHL-tyyliin lattialle ja häipyi hallilta. Pelsu-huoltaja Api Johansson pöyritteli päätään ja nosti varusteita kuivumaan. 

Averystä puhuttaessa useimmiten nousee esille rottamainen pelityyli, mutta mies on myös erittäin taitava ja nopea pelaaja. Oikeastaan vasta Rangers-aikana miehen kiekolliset taidot huomattiin. Lisäksi hänen rannelaukaus on tappavan tehokas. Suurin osa Averyn tekemistä maaleista syntyy juuri räjähtävällä rannelaukauksella, joka perustuu hyvään tekniikkaan ja “ylilöysään” mailaan. Kaverin omat mailat ovat jäykkyydeltään noin 70, kun normaali liigapelaajan käyttämä mailajäykkyys menee luokkaan 85-115. Tästä pätkästä näkee hyvin rannelaukauksen tehokkuuden.

Seuraavassa ottelussa vastaan asettui IFK ja Saturday Night Fewer-teeman mukaisesti sähköä oli jälleen ilmassa. Jo alkulämmittelyn aikana mies aiheutti hämminkiä ampumalla kiekkoja ja huutelemalla IFK:n päätyyn. Tässä vastaavia tyylinäytteitä Averyn touhuista NHL:n ottelulämmitelyissä. Itse pelissä sama edellisen ottelun energinen ote jatkui. Heti ensimmäisessä vaihdossa huikea taklaus IFK-pakki Hannu Pikkaraiseen ja yleisö oli myyty. Lisäksi maali ja jatkuvaa suunpieksemistä kohteena lähinnä Jarkko Ruutu ja Jere Karalahti. Lopulta Avery passitettiin suihkuun tilanteesta, jossa Ruutu taklasi Pelicansin Daniel Widingiä selästä. Mies ryntäsi tilanteeseen ja huuteli itsensä suihkuun.

Pelin jälkeen saunassa kaveri jatkoi Ruudun ja Karalahden haukkumista sekä mutisi jotain Suomen kauniista luonnosta. Lisäksi mainitsi pitävänsä Suomessa erityisesti saunabaareista?!

Myöhemmin kuulimme Averyn odottaneen Ruutua ja Karalahtea vierasjoukkueen sisäänkäynnin edessä ja heidän tullessa haukkuneen Pelicans-joukkueen ensin surkeaksi ja lisäksi kysyneen heiltä, että voisivatko he ehdottaa valmentajalleen hänen hankkimistaan! Melko uskomatonta toimintaa.

Myöhemmin illalla kaveri nähtiin vielä pelaajien kanssa syömässä, mutta yön aikana mies pakkasi kamansa ja kirjautui ulos hotellista aamuvarhain. Jäähallilla Pelsu-huolto pesi aamulla edellisen illan pyykkejä ja ihmetteli kun mies ilmaantui aamuvarhain hallille, pakkasi kamat ja lähti tiehensä. Sen jälkeen ei Averya Lahdessa nähty. Mitään virallista viestiä tai syytä lähtemiselle hän ei jättänyt. Kaiken kruunuksi Avery haukkui Suomen ja SM-Liigan NHL:n pelaajayhdistyksen sivuilla ja kehotti kaikkia pelaajia välttämään Suomea.

Averyn uran juonenkäänteitä tämän jälkeen seuranneena ei voi sanoa yllättyneensä. Loistava pelaaja, mutta hyvin erikoinen persoona. Manhattanilla New York Rangersissä miehestä kasvoi Madison Square Gardenin lemmikki, jota omat rakastivat ja vastustajat vihasivat. Tätä kuvaa hyvin Ili Varmavuon vierailu viime keväänä Rangers-ottelussa, jossa Ilin sanojen mukaan Averyn fanipaitoja oli ylivoimaisesti eniten tähtiä vilisevästä Rangers joukkueesta. Täksi kaudeksihan Avery siirtyi rahakkaalla 4:n vuoden ja 15,5 Miljoonan USD:n sopimuksella Dallas Starsiin. 

Kaukalon ulkopuolella mies on niittänyt mainetta seurustelemalla tunnetun näyttelijän Elisha Cuthbertin kanssa, sotkeutuen ilotyttö skandaaliin sekä esiintymällä monissa tv-ohjelmissa ja MTV:n suosituissa sarjoissa Cribs, TRL ja Punk`d. Lisäksi mies näytteli elokuvassa The Rocket, joka kertoo Maurice Richardsista.

Keväällä 2008 NHL joutui muuttamaan sääntöjä Averyn häiritessä Devils-vahti Martin Brodeuria varsin persoonallisella tavalla. Tästä johtuen sääntö sai julkisuudessa nimen “THE AVERY RULE“. Tarinan loppuun vielä NHL Top-10 Sean Avery moments.

Jussi Saarinen

Helsingissä koettiin taannoin kiekkoillan kliimaksin huipentuma kotijoukkueen iskiessä voittomaalin ottelun viimeisellä sekunnilla. Tarkempaa ajoitusta ei voisi juuri kuvitella. Ja ajoituksestahan koko kiekkopeli on kiinni. Jouhevaan ylivoimaan tarvitaan paitsi sopivaa kätisyyttä myös oikeaa ajoitusta sulavan liikkeen lisukkeeksi. Yhtä hyvin voitaisiin kai sanoa, että päätykiekkoa on turha heittää ristikulmaan, jollei kulmaa kohti polkevalla laiturilla ole täysi vauhti päällä vastustajan siniviivalla.

Ottelutapahtuman onnistuminen vaatii myös tarkkaa ajoitusta. Aina ei ”kätisyys” osu kulisseissakaan kohdalleen ja ajoituskin saattaa tökkiä. Silloin huolellisesti suunniteltu näytelmä saadaan yskähdellen käyntiin. Katsojalla kaikki lähtee liikkeelle hallille saapumisesta. Myöhästypä viisi minuuttia ja saat hakea parkkipaikkaa kaksin verroin kauempaa, seisomakatsomossa parhaat paikat on miehitetty ja jonot kioskeihin ovat puolen käytävän mittaiset. Entäpä erätauot. Pienen varaslähdön erätauolle ottavat riskeeraavat kenties jonkun huipputilanteen, mutta nauttivat erätaukotarjoilusta ilman jonottamista. Mattimyöhäiset kuluttavat erätaukonsa jonoissa ja missaavat puolestaan kenties seuraavan erän alun. Ajoituksesta se on tämäkin kiinni.

Toimitsijapöydällä olevaa nappia painamalla lähtevät kellot niin Pelicans pukukopissa, valmentajien huoneessa kuin klubiravintolan katossa tikittämään kohden nollaa kahdeksaantoista minuuttia ennen ottelun/erän alkua. Pelicans - ottelutapahtuma alkaa vyöryä todenteolla eteenpäin seitsemää minuuttia ennen H-hetkeä. Pelaajien videoesittely pyörähtää tällöin pimennetyssä Isku Areenassa käyntiin. Kahta minuuttia myöhemmin pomppaavat jäälle Pelicans Cheerleaders ja Pekko Pelikaani. Kotijoukkueen maalivahti iskee ensimmäiset luistimenpiirrot jäänpintaan tasan kolme minuuttia ennen ottelun alkua. Vierasjoukkueellekin soitetaan kelloa pukukoppikäytävällä sen merkiksi, että kohta mennään. Huolellisesta valmistautumisesta huolimatta joskus joku ruutu pettää. Hallin vahtimestari sytyttää mainosvalot liian aikaisin, liekinheittimestä loppuu polttoaine, tai sitten vierasjoukkue vitkuttelee jäälle tullessaan. Esinäytöksen ilmapallosta on silloin ilmat poissa. Sisääntuloshow yskii.

Eritoten vierasjoukkueen vitkuttelusta on tullut maanvaiva. Vierailija ei kaiketi halua olla osana kotijoukkueen alkushow’ta? No, eihän se sen osa toden totta olekaan. Pahimmillaan käy kuitenkin niin kuin kävi taannoin ottelussa Ilvestä vastaan. Vierailijoiden kellot kävivät eri aikaa Isku Areenan kellojen kanssa ja Pelicans pelaajat olivat jo omassa vaihtoaitiossaan odottamassa Ilveksen pelaajien vasta lompsiessa laiskasti jäälle. Lahtelaiskellojen edistäessä tamperelaiset elivät ilmeisesti sekunnilleen satelliittikellon mukaan. Tuomaritkin jo kiristelivät hampaitaan ihmetellen vierasjoukkueen vitkuttelua. Ottelun esinäytös oli samalla mennyt ajoituksen petettyä osin mönkään. No tästä lähtien kellot tarkistetaan sekunnilleen samaan aikaan ja viivyttelijää uhkaa pelin viivyttämisestä tuomittava kahden minuutin rangaistus.

Tuon taukokellon napin painamisen muistaminen on muuten yllättävän työlästä. Ainakin allekirjoittaneelle. Nurmisen Pasi joutui muistuttamaan minua asiasta niin usein, että lopulta kyllästyttyään muistamattomuuteeni Nupe joutui keksimääni asialle jonkun ratkaisun. Nupe lisäsi Pelicans pelaajien kokoonpanolistaan maalivahtien nimien yläpuolelle paksunnetun ja korostetun tekstin minua varten: Ili, muista painaa nappia ! Tuo kehotus minun on syytä muistaa, sillä siitähän se kaikki on kiinni, ajoituksesta. Joskus olen ollut  liiankin hyvin  hereillä. Tuomarit huiskuttavat kohden toimitsija-aitiota aina ennen erän alkua varmistaakseen, että kaikki on kunnossa  erän alkamista varten. Tapanani on ollut morjestaa tuomareille takaisin yhdessä muiden toimitsijoiden kanssa. Eräässä hiljattain pelatussa ottelussa tuomari viittasi perinteiseen tyyliin kohden toimitsijoita. Morjestin vastaavasti hänelle takaisin merkiksi siitä, että hereillä ollaan, joten anna mennä vaan. Ja kiekkohan tippui saman tien jään pintaan. Erätaukoa oli kylläkin jäljellä vielä kaksi sekuntia, joten se erä kesti sitten sillä kertaa kaksi sekuntia liian pitkään. Sain siitä leikkimielisen morjestelukiellon tuomareille ja perinteisesti tuollaisesta mokasta kai kuuluu tarjota korillinen janojuomaa erotuomarikerhon pikkujouluun. Joten sellaisen tulen toimittamaan ilman eri käskyä.

Ili Varmavuo

Vieraspelaaminen SM-liigassa ei ole aivan niin yksiselitteistä kuin yleisesti ymmärretään. Pelaajien mielestä vierashallien välillä on suuria eroja ja tämän vuoksi tietyistä paikoista saattaa muodostua vuosien mittaan hankalia paikkoja lihottaa pistepussia. Esimerkiksi Tampereen Hakametsän jäähallista on muodostunut Pelicansille paikka, josta pisteitä ei ole liiemmin irronnut viimeisten vuosien aikana. Mistä asia sitten johtuu? Sitä on tietenkin pohdittu useaan kertaan ja syitä on monenlaisia, mutta yhtä ratkaisevaa asiaa on hankala löytää. Seuraavassa on kuitenkin käyty läpi hyviä ja huonoja vierashalleja sekä niiden ominaisuuksia pelaajan kannalta.

Hankalimmat vierashallit:

Hakametsä, Tampere: Jään kunto varmasti Suomen huonoimpia. Hallissa todella kuuma pelata. Vierasjoukkueen tilat korkeintaan keskitasoa SM-liigassa. Pukukoppi äärimmäisen ahdas. Pelicansille kokonaisuutena hankalin vierashalli.

Isometsä, Pori: Jään kunto hyvä, mutta vierasjoukkueen tilat yhdet huonoimmista. Ässät tunnettu nimeomaan vahvana kotijoukkueena. Seisomakatsomo vierasjoukkueen vaihtoaition takana jaksaa räksyttää illasta toiseen.  

Hippos, Jyväskylä: Hankala paikka kelle tahansa lähinnä kotijoukkueen ansiosta. Jään kunto ja vierasjoukkueen tilat ok, mutta kotijoukkue tuntuu usein olevan vahvassa vireessä. Hippoksen rumpuryhmä rasittava vastustajan kannalta.

Parhaimmat vierashallit:

Helsingin Jäähalli: IFK:n kotiluola on tunnelmaltaan yksi suomen parhaista. Pelaaja kuin pelaaja syttyy tässä hallissa. Hallissa ns. Rock-meininki. Kotijoukkue tulee usein vahvasti rynnien pelin alkuun, joka antaa vastustajalle usein hyvän mahdollisuuden vastaiskuihin. Kaukalo on pieni ja peli usein fyysistä. Jään kunto kohtalainen ja vierasjoukkueen tilat kunnossa.

Barona Areena, Espoo: Entinen Länsiauto Areena on vierasjoukkueelle haastava paikka. Kotijoukkue tulee otteluun vahvalla draivilla. Viime vuosina saalistettu pisteitä huikean taistelun eikä vähiten Andy Niemen ansoista. Hallina yksi Suomen hienoimmista ja toimivimmista. Jään kunto pelaajien mielestä hyvä ja pukukoppitiloissa kaikki kohdallaan.

Vierashallien TOP-3 jättäen Lahden Isku Areena pois laskuista

Paras jää:

1. Kisapuisto, Lappeenranta

2. Raksila, Oulu

3. Hippos, Jyväskylä

Äänekkäin yleisö:

1. Helsingin jäähalli

2. Raksila, Oulu

3. Rinkelinmäki, Hämeenlinna

Parhaat vierasjoukkueen tilat:

1. Hartwall Areena, Helsinki

2. Raksila, Oulu

3. Turkuhalli, Turku

Jussi Saarinen

Nuoren venäläiskiekkoilijan äkillinen kuolema kesken ottelun järkytti viime viikolla. Kun 19-vuotias pelaajaa lyyhistyy kesken ottelun ja elämä valuu pois, on se hirvittävä tragedia. Väistämättä mieleen hiipi taas ajatuksia miksi näin tapahtui. Aleksei Tsherepanovin kuolemasta on alkanut tutkinta, joka on tietysti hyvä asia, mutta selviääkö syy koskaan?

Venäjän liiga on syyttänyt tapauksesta seuran lääkäreitä, ottelujärjestäjiä ja ties mitä. Huhupuheissa on mainittu edellisen illan juhlista. Totta vai tarua? En tiedä.

Nyt esille on nostettu venäläinen tapa käyttää kaikenmaailman pilleireitä jääkiekossa. IS Veikkaajassa Venäjällä pelaava Esa Pirnes kertoo, kuinka hän on kieltäytynyt ottamasta joukkueelle tarjottuja pillereitä. Varmasti ihan fiksua. Eräs liigapelaaja kertoi minulle juuri muutama päivä sitten, että vuosia sitten hän jutteli venäläiskiekkoilijoiden kanssa ja nämä puhuivat avoimesti, että pillereitä syötiin - ja paljon. Eikä kukaan kysellyt mitä suuhun laitettiin. Koppiin tuotiin tabuja ja niitä sitten heitettiin naamaan. Sen kummemin selittämättä tai kyselemättä.

Voisi kuvitella, että aina kyse ei ole vitamiineista, mutta turha täältä on alkaa moralisoida, että kyse olisi jotenkin venäläisestä ongelmasta. Vuosia sitten juttelin suomalaisen liigapelaajan kanssa suuresta ja mahtavasta NHL:stä ja siellä pelaavista suomalaisista. Juttukaverini naureskeli sitä, että hänellä oli hirvittävä voimanhankintakesä takana, jonka jälkeen vaaka näytti tasan puolen kilogramman verran plussaa. Samaan aikaan NHL-pelaajan lihasmassa oli silminnähden paisunut ja kilojakin oli tullut liki kymmenen lisää. Eihän siinä mitään, sillä voimaharjoittelun tarkoitushan onkin saada lisää lihasmassaa, mutta eipä varmaan ollut kyse pelkästään raudasta ja kaurapuurosta.

NHL:ssä ottelutahti on niin hirvittävä, että kaikenlaiset apukeinot käytetään varmasti hyväksi. Venäjällä puolestaan liikkuu nyt jääkiekossa niin suuret rahat, että houkutukset ovat suuret. Haluaisin uskoa, että pelaajien terveydellä ei leikitä, mutta pelkään niin tapahtuvan.

Siksi oli viime viikolla huojentavaa kuulla, ettei Marko Jantunen pelannut Turussa, vaikka olisi ilmeisesti halunnut. Jantusella oli kuumetta. Kuumepotilasta ei kuitenkaan laatikkoon päästetty. Eihän normaalissakaan työpaikassa saa olla töissä kuumeisena, joten miksi fyysisesti itseään rasittava urheilija pitäisi päästää pelaamaan. Veikkaan, että kaikkialla ei välttämättä toimittaisi samoin. Valitettavasti.

Esa Rauhanlaakso

Olen kuullut sanottavan, että jääkiekkoseuralla menee niin kauan hyvin kun pukukopin oven takana seisoo yksikin fani. Vilkkainta liikehdintä pukukopin tuntumassa on aina pelien aikaan, mutta uskollisimmat fanit päivystävät ulko-ovella lähes joka harjoituksen jälkeen. Paikkakuntakohtaiset erot ovat melkoisia ja toki pukuhuoneiden sijainti vaikuttaa asiaan paljon. Harvalukuisin nimikirjoitusten metsästäjien klaani päivystää IFK:n ja Jokereiden hallien takaovilla. Kuopiossa, Raumalla ja Espoossa saa vierasjoukkue niin ikään luikkia omasta pukukopistaan lähes suoraan bussiin ilman että yhtään ihailijaa olisi näköpiirissä. Jyväskylässä kotijoukkue käyttää samaa uloskäyntiä vierasjoukkueen kanssa, mutta fanit ovat Suomen Ateenassa ilmeisesti sen verran sivistyneitä tai arkoja, ettei heitä ole juurikaan näköpiirissä. Muualla sen sijaan mailanpyytäjiä riittää.

Jääkiekkomuistojen kerääminen on mukavaa. Kerääväthän pelaajatkin ansaitsemansa  IS-tähdet ”takanpäälle” aivan samoin ensimmäisen liigamaalin muistokiekko laitetaan visusti talteen. Pienen uskaliaan fanin illan kohokohdaksi saattaa muodostua pelaajalta saatu maila, nimmari tai joku muu esine. Katsomoon lentänyt virallinen SM-liigakiekko on myös kovaa valuuttaa pihapeleissä tai nuoren miehen kirjahyllyssä. Virallinen logokiekko kelpaa myös tuomareille muistoesineeksi ja aika ajoin tuomarit myös sellaisen pyytävät toimitsija-aitiosta mukaansa. Kiekon pyytäjät lähestyvät myös allekirjoittanutta illasta toiseen. Niin mukavaa kuin kiekkojen jakaminen olisikin, on se kuitenkin mahdotonta. Sorry, kiekkoja on rajallinen määrä ja logokiekot eivät aina tahdo riittää edes kauden loppuun. Saati jaettavaksi.

Jotain muuta jaettavaa sen sijaan joskus löytyy. Yrittänyttä ei laiteta tässäkään asiassa. Jollain nuorella miehellä on kaiketi kirjahyllyssään edelleen kauden  päättäjäisissä katsomoon heittämäni virallinen liigalippis. Jääkiekkotoimittajat saavat myös kaikkien seurojen kausikirjat. Itse olen lahjoittanut kaikki kausikirjat eräälle Ranelle, jonka kirjahyllystä löytyy seurajulkaisut  jo useamman vuosikymmenen ajalta.

Maila on kuitenkin se useimmin ruinattu muistoesine. Puumailojen kultakaudella kepin saattoi saada helpostikin. Jonkinlaista osviittaa asiaan antaa se, että eräällä kaudella Jan Latvala käytti 158 puumailaa. Laden puumailan saattoi tuolloin saada ehkä helpollakin. Huomattavasti arvokkaampi muistoesine oli kuitenkin saman kauden maila, jota käytti Aigars Cipruss. Eki nimittäin käytti koko kaudella vain kahdeksan mailaa. Puumailan vaihduttua komposiittikeppiin myös seurojen mailabudjetit räjähtivät. Maila alkoi olla arvoesine. Kukapa hullu lahjoittaisi pelin jälkeen yli satasen arvoisen muistoesineen ilmaiseksi faneille. Ei ainakaan rahakirstun päällä istuva seurajohtaja. Samalla mailojen kulutus/pelaaja on laskenut merkittävästi. Nykyään keskiverto pelaaja kuluttaa kauden aikana noin 30 mailaa. Osa mailoista kelpaa vielä liigajäiden jälkeen seuran A-junioreiden käyttöön, osa menee takuuvaihtoon, joten vain pieni osa jää esim. jaettavaksi.

Täytyy tunnustaa, että pieni keräilyvietti löytyy myös allekirjoittaneelta. Liiterin seinää vasten  köllöttävät useiden Pelicansissa ja vihulaisten joukoissa vaikuttaneiden pelimiesten mailat. Muun muassa Mäkiahon, Kauppilan, M Peltolan, J Jääskeläisen, Kuivalaisen, A Niemen ja  Heleniuksen mailat ovat saaneet seuraa myös Tenkratin, J Markkasen, Sicakin, Lieversin ja monen muun kepeistä. Lisäksi vuosien varrella olen onnistunut haalimaan kaikilta liigapaikkakunnilta viralliset pelikiekot, joista olen teettänyt kaksi taulua. Erikoisimmat  muistoesineet itselläni ovat  kuitenkin pari aitoa pelipaitaa. Toinen niistä on Oliver Setzingerin käyttämä  Itävallan virallinen maajoukkuepaita ja toinen yhdessä ottelussa tositoimiin päässyt Pelicansin virallinen lauantaipaita. Mustalla paidalla ja numerolla 30 pelasi tuossa kamppailussa HIFK:ta vastaan eräs Sean Avery. Näitä virallisia paitoja voi muuten ostaa seuroilta. Myös Pelicans myy kauden päätyttyä vanhat pelipaidat. Ilves muuten tuotteisti Raipe Helmisen viimeisen liigakauden pelipaitojen osalta. Raipen pelissä käyttämä paita myytiin viime kaudella Tampereella lähes joka pelin jälkeen.

Eritoten anna maila- huuto kuuluu kuitenkin erottamattomasti jääkiekkokulttuuriin. Ja se hymy, joka nousee  pienen pojan kasvoille kun hänen yllätyksekseen maila tupsahtaa kouraan yllättäen pyynnön jälkeen. Tuon perinteen en soisi koskaan katoavan. Niin kauan se myös säilyy, kun joku, jossain, tuon toiveen myös toteuttaa.

Ili Varmavuo