kiekko

Tehdäänpä alkukauden perusteella hieman listausta SM-Liigan nopeimpiin pelaajiin. Nopeus tuntuu tälläkin kaudella olevan valttia kotoisissa kaukaloissa. Sääntötulkintojen tarkennuttua kahvaamisen ja estämisen osalta kolmisen vuotta sitten, on nopeaa pelaajaa hyvin hankala pysäyttää ilman rikollisia keinoja. Tämän vuoksi nopeudella luodaan tekopaikkoja sekä aiheutetaan vastustajalle iso kasa jäähyjä.

SM-Liigan TOP-5 nopeimmat luistelijat

1. Sami Kapanen, Kalpa

Paluumuuttajan meno on näyttänyt varsin irtonaiselta. Alkukauden peleissä useita läpiajoja nopeuden ansiosta. Meriittilistalla myös NHL:n nopeimman miehen titteli jokunen vuosi sitten.

2. Toni Koivisto, Kärpät

Kärppälaituri on toinen läpiajoihin usein karkaava pelaaja. Varsinkin ensimmäiset potkut ovat poikkeuksellisen teräviä.

3. Jani Rita, Jokerit

Äärimmäisen voimakas luistelija. Puolustajalle paha yhdistelmä: 100 kiloa lihasta ja nopeat jalat.

4. Joonas Vihko, HPK

Hyvä lähtönopeus ja sähäkät liikkeet.

5. Steve Saviano, Tappara

Alkukauden vaarallisin alivoimapelaaja. Karannut lukuisiin läpiajoihin ja irtokiekkoihin vastustajan pelatessa ylivoimaa.

Mainintoja listan alapuolella: Ossi Louhivaara, Steve Kariya ja Juhamatti Aaltonen.

Jussi Saarinen

Väitän, että osa liigapelaajista maksaa nimestään hintaa tuomareiden silmissä. Osalla tuomareista tuntuu olevan niin herkkä nahka ja hellät varpaat, että pieninkin purnaus tai rike tietyn pelaajan taholta näkyy välittömästi jäähytilastoissa. Taitopelaajien kolttosia puolestaan tunnutaan toisinaan katsovan läpi sormien. Osa tuomareista muuttuu myös kuuroiksi toisten valmentajien ryöpyttäessä heitä pelaaja-aitiosta, toisia valmentajia sen sijaan nuhdellaan ja varoitetaan herkästi, ja tunteenpurkauksista jopa jaetaan jäähyjä.

Uskallan epäillä, että mikäli Mikko Kousan loukkaantumiseen johtaneessa tilanteessa taklaajana olisi ollut joko Leo Komarov tai herran jestas sentään Kari Sihvonen, olisi pelaaja saanut välittömästi 5+ prk – rangaistuksen. Jatkoseuraukset olisi vain kurinpitokuningas tiennyt. Kentällehän olisi nimittäin pitänyt lähettää signaali, ettei moista suvaita kiekkokaukaloissa. Viime kaudella Kari Sihvonen sai kerran rangaistuksen ”liian kovasta” taklauksesta. Siis mistä? Kyllä vaan luit oikein. Tuomarin mielestä Karra taklasi puhtaasti, mutta liian kovaa. Ei siinä silloin puhuttu mistään taklauksen vastaanotosta, tai siitä, oliko taklaus puhdas ja sääntöjen mukainen. Tuomarin mielestä niin kovaa vain ei saa taklata. Kyllä silloin ottelun jälkeen nauratti. Epäuskosta.

Entäpä ikitaistelija Leo Komarov. Ette edes voi uskoa kuinka taidokkaasti tuomarit ummistavat korvansa silloin, kun Leksalle räksytetään. Sääntöjen mukaan rasismia ei suvaita. Miten on sitten mahdollista, että Komarov joutuu kuuntelemaan vastustajan naama punaisena huutamia Ryssä – huutoja illasta toiseen tuomareiden puuttumatta asiaan? Ei sillä, Leksa ei valita, mutta henkilökohtaisuuksiin meneminen edellyttäisi tuomareilta tiettyä jämäkkyyttä ja tasapuolisuutta. Tätä yleisö ei näe eikä kuule ylälehtereille. Auta armias kuitenkin siinä tilanteessa, kun Leksa alkaa hiillostaa vastustajaa. Varoitus tulee yleensä välittömästi. Usko siinä sitten pelaajana puolueettomaan tuomioistuimeen ja tasapuoliseen kohteluun.

Ottelun tunteikkaina hetkinä kannattaa luoda katseensa joskus myös kohden vaihtoaitiota. Siellä kapellimestarit, orkesterinjohtajat viittilöivät, ilmeilevät ja mesoavat. Välillä kaiketi myös tiiraillaan ja hymyillään vastustajan aitioon päin, niin kuin Doug Shedden viime kaudella väitti Pelicans troikan tekevän. Shedden kuului muuten niiden valmentajien joukkoon, jotka nauttivat erikoisoikeuksista.  Tuomarit käsittelivät miestä silkkihanskoin, tai sitten suomalaisten tuomareiden kielitaidossa ei ole kehumista. Tuomarille osoitetut F…king c…ksuc..r – huutojen kaltaiset sammakot olisivat aiheuttaneet toimihenkilörangaistuksen aika monelle valmentajalle. Shedden sai huutomyllyään jauhaa kuitenkin kaikessa rauhassa. Suomessa. Tällä kaudella Sveitsissä asiat ovat muuttuneet. Shedden on jopa poistettu kerran huutelun takia penkin päästä pukuhuoneen puolelle. Sveitsiläistuomareilla on kaiketi siis kielipäätä, tai sitten erivapauksia ei käkikellomaassa tunneta. 

Ili Varmavuo

Tällä viikolla on ollut Raipe-uutisia. Raimo Helminen ja Malmö sopivat takavuosien veroepäselvyydet ja nyt on lopulta kerrottu milloin Raipen Ilves-paita hinataan Hakametsän jäähallin kattoon.

Tarkkakorvaisimmat kuuntelijat saattoivat kiinnittää huomiota Ili Varmavuon alkusanoihin taannoisessa Ilves-Pelicans-ottelussa. Ili mainitsi huhusta, että Raipen paitaa juhlittaisiin nimenomaan Pelicans-ottelussa. Nyt se on sitten varmistunut. Helminen on juhlan kohteena 22. marraskuuta ja silloin tupsukorvien vastustajana on Pelicans.

Mielenkiintoista, että Helmisen uraa kunnioitetaan juuri silloin kun vastassa on Pelicans. Miksi Pelicans? Tuskin sen vuoksi, että Helminen pelasi joskus muinoin Kiekkoreippaan paidassa. Eikä varmaan senkään vuoksi, ettei Raipe päässyt käyttämään Pelicansin viime kauden viimeisessä kohtaamisessa antamaan lahjaa, eli venekyytiä Sami Seliön seurassa.

Olisi voinut kuvitella, että otteluksi olisi valittu paikalliskamppailu Tapparaa vastaan, mutta toisaalta miksi pistää tapahtumaa peliin joka on kuitenkin loppuunmyyty. Pelicans-ottelun vetovoimaa Helmisen juhlinta varmasti lisää ja paikalla lienee melkoinen määrä tiedotusvälineitä.

Täytyy myöntää, että viime kaudella Ilveksen viimeinen vierailu Lahdessa herkisti kovapintaisemmankin kaverin. Isku Areenan yleisö osoitti seisaaltaan suosiota Helmiselle. Ne taputukset tulivat aidosti varmasti kaikilta paikallaolijoilta. Helminen oli pelaajana persoona, joka vetosi ihmisiin.  Ja edelleen en voi olla ihailematta miten Raipe oli joukkueensa kantava pelaaja vielä viimeisissä otteluissakin, 43-vuotiaana.

Jostain syystä Raipe intoutui Lahdessakin usein kurittamaan pelikaaneja. Kerran tällaisen matsin jälkeen oli mentävä kysymään maestrolta kommentteja pelin kulusta. Vieläkin hymyilyttää, sillä Raipe hymyili, vähätteli itseään ja kasvoilla oli se raipemainen virne. Ei halunnut tehdä itsestään numeroo, mutta antoipa kuitenkin ratkaisevat nappisyötöt kaverilleen.

Pakko se on tunnustaa. Raipea on ikävä. Pitäisiköhän mennä ihan paikan päälle, kun pelipaita nostetaan kattoon? Lahtelaisfanien kannattaa ainakin varata lippunsa ajoissa, sillä ihme on, jos halli ei täyty. Ja jos ei täyty, niin sitten on syytä jääkiekkoihmisten katsoa peiliin.

Esa Rauhanlaakso

Tälläkin kaudella on taas alkanut joukkueiden jokavuotinen salaisuuksien varjelu. Nimittäin loukkaantumisista puhuminen ja tiedottaminen. Joillain pelaajilla jää harjoituksia väliin, mutta peleissä purraan hammasta ja pelataan joko puudutuksen tai teippauksen avulla. Mitä pidemmälle kausi etenee, voidaan sanoa, että vain todellinen ongelma jättää pelaajan katsomoon.  

Kukaan pelaaja ei halua vapaaehtoisesti jättää otteluita väliin, näin syntyy tilanteita joissa kaukaloon hypätään hieman normaalia heikommassa tilanteessa. Varsinkin pudotuspeleissä tilanne korostuu ja vammoja varjellaan viimeiseen asti. Tällöin joukkueen lääkärin ja fysioterapeutin rooli korostuu. Raja on varsin häilyvä ja pelaaja usein haluaa pelata, vaikka kunto ei sitä edellytä. Silloin joukkueen lääkärin tehtävänä on nähdä riskit ja kieltää tarvittaessa pelaaminen. Pelaajan todellisuus saattaa helposti hämärtyä ennen sitä kauden tärkeintä ottelua ja vaikutukset uran jälkeiseen elämään saattavat unohtua. Varsinkin päävammojen kanssa on syytä olla äärimmäisen varovainen, sillä seuraukset niistä voi pahimmassa tapauksessa olla pysyviä. Tuoreessa muistissa on vielä joukkuetoverin Markus Helasen äärimmäisen valitettava tapaus.   

Riippuen tietenkin loukkaantumisen vakavuudesta, mutta tuskin sellaista pelaajaa onkaan, joka pystyy pelaamaan loukkaantuneena omaa parasta peliään. Joukkueen sisällä usein tiedetään tilanne ja kyllähän joukkueen sisällä osataan arvostaa pelaajaa, joka kivusta huolimatta antaa kaikkensa joukkueen eteen illasta toiseen. Yhtenä räikeimmistä tapauksista tulee mieleen ex-pelsu Jesse Welling, joka kaudella 2004 – 2005 taisteli lukuisten puudutusten ja teippausten avulla omasta tahdosta läpi kaikki 56 ottelua, kun ranne oli jo harjoitusotteluissa taipunut leikkauskuntoon. Tilanteesta turvallisen teki tieto, että huonommaksi ranne ei enää pelaamalla voinut muuttua. Vierestä seuranneena voi silti sanoa, että moni olisi jättänyt leikin kesken jo paljon aiemmin. Ja taatusti vaikutti pelaamiseen, jos mies hädin tuskin pystyi puristamaan mailaa tai saatika laukomaan kunnolla.

Välillä myös pelaajien omat kommentit terveydestä särähtävät korvaan. Yksi mieleen painunut tapaus on entisen ruotsalaisen NHL-puolustajan Calle Johanssonin haastattelu vuosia sitten Washington Capitalsin pelatessa NHL-finaaleja. Haastattelija kysyi mitä mies olisi valmis uhraamaan Stanley Cupin eteen? Nykyisen Canalplus Elitserien kommentaattorin vastaus oli, että toisen jalan!? Joopa joo, rajansa kaikella..

Jussi Saarinen

Hallintäyteinen yleisö mylvii, taputtaa ja tekee katsomoa kiertäviä aaltoja. Kotijoukkueen hyökkäyksen vyöryessä vaarallisen näköisesti vastustajan päätyyn katsojien takamukset ponnahtavat irti istuimista. Kannattajien kädet nousevat lähes hartioiden tasalle jo samalla kuin vimmattu laukaus lähtee hyökkääjän lavasta, pudotakseen vain hetkeä myöhemmin huokauksen saattelemana takaisin alas vastustajan maalivahdin torjunnan jälkeen. Onko edellä kuvattu ja kokemani NHL-tunnelma suomalaisen fanin märkä unelma ja ikuisesti meillä toteutumaton harha?

Tosifanin mielestä tunnelma liigaotteluissa tuntuu olevan aina liian vaisu. Ainakin keskustelupalstoilla jäähallien tunnelmaa moititaan alituiseen. Uskallan olla eri mieltä. Toki eri paikkakunnilla tunnelmassa on suuria eroja.

Hjalliksen harmiksi Jaffalasta ei ole koskaan tullut vastustajan pelkäämää hornankattilaa. Isossa hallissa vain fanikatsomo pitää omaa älämölöään, ja senkin kannustus hukkuu Areenan tyhjien pehmeiden tuolien toimiessa tehokkaana äänenvaimentimena. Kontrasti täpötäyteen Isometsän halliin, jossa positiivinen hulluus jalostuu ja tiivistyy äärimmilleen lauantaisena iltana voittopelin huumassa ei voisi olla suurempi. Kaikupohjan takaa Porissa betoninen seisomakatsomon pohja, joka vahvistaa melun moninkertaiseksi. Meillä Lahdessa tunnelmaa moititaan. Usein suotta. Pelicansin kotiyleisön kannustus ja hallissa valitseva tunnelma kuuluu liigassa mitalisijoille.

Ottelun kulkuun kuuluu nousut ja laskut, suvantovaiheet ja huippukliimaksit. Vai kuvitteleeko joku, että katsojat takovat käsiään yhteen samalla rytmillä läpi koko kamppailun? Spontaani kannustaminen ja yksittäiset huudot istuvat suomalaiseen katsomokulttuuriin yhä kuin reikäpaita suomalaisuroksen ylle pysyvänä ilmiönä. Kiekko- ja kannustuskulttuurin kehittyminen näkyy kuitenkin siinä, että nykyisin yhä useampi uskaltaa yhtyä kannustajien kasvavaan joukkoon. Sillä sitähän se on, rohkeutta kannustaa. Perinteisesti kiihkeimmille kannustajille on naureskeltu ja peruskatsoja on ehkä karsastanut leimaantumista. Ujous on ajanut kannustamisen edelle. Kansalliseen katsomokulttuuriin on kuulunut hartaana paikallaan istuminen. Onneksi tuo ajattelutapa on mennyttä?

Omia pitää ja saa kannustaa. Mitkään vippaskonstit, videotaululta ajetut käskyt tai kehotukset ei kuitenkaan sytytä yleisöä aidosti kiehumaan. Kannustus lähtee liikkeelle edelleen spontaanista. Aplodit täytyy ansaita. Sydäntäni lämmittää, kun hallin katossa lentävä Pekko- maskotti saa kotiyleisöltä ansaitsemansa kannustuksen. Usein koko yleisön sytyttäjänä toimii yhtenäinen ja vakiintunut koodi, joka laukaisee kannustuksen. Esimerkkinä toimikoon Pelicansin ylivoima. Ns. pillibiisin tahdit ja laulun sanat Lets begin toimivat kannustamisen lähtölaukauksena. Vastaavaa en ole kokenut millään muulla liigapaikkakunnalla. Eipä siis ihme, että Isku Areenan tunnelmaa arvostavat myös vieraspelaajat. Aina joskus myös törmää sellaiseen ilmiöön, että Pelicansin kannustajien laulu raikaa korviin myös vieraskaukaloissa tehostemikin kautta. Viime lauantaina Pelicans kannustuskuoro lauloi kovaa ja korkealta siivittäen omalta osaltaan joukkueen hurjaan liitoon. Raumalla tuntui raikuvan vain Pelicans -kannattajien ääni. Hurjaa. KO-MA-ROV, KO-MA-ROV – laulu antoi kasvot Pelicansin viime hetken taistelulle.

Joukoissa on voimaa. Joukkokannustuksessa joukkovoimaa. So: Lets begin. Kenenkään kädet eivät kannustaessa kulu, mutta taputusten ääni kuuluu, ja se äänekäs kuudes kenttäpelaaja voi olla usein se kotijoukkueen ratkaiseva valttikortti.

Ili Varmavuo

SM-liiga on Suomen suurin ja seuratuin palloilusarja, mutta jossain asiassa se on vielä kehittymätön. Yksi sellainen asia on tilastointi ja niiden esittäminen yleisölle. Menehän SM-liigan sivustolle ja yritä löytää sieltä tieto mikä joukkue on ollut alkukaudesta paras ylivoima- ja mikä alivoimajoukkue. Juupa juu. Ei löydy ei.

Entä, jos haluaisin tarkistaa miten pitkä oli Pelicansin pisin voittoputki kaudella 2006-2007? Juu ei. Pitäisi löytyä, vaan kun ei löydy. No se sentään löytyy, että kuka on tehnyt eniten voittomaaleja tällä kaudella. Vai? Juu ei.

Hei haloo SM-liiga! Olisiko aika alkaa tuottaa tilastotietoa sillä tavalla myös, että se olisi kansan nähtävissä. Vielä viime kaudella meillä tiedotusvälineiden edustajilla oli mahdollisuus tarkistaa esimerkiksi yllä olevan kaltaisia esimerkkejä liigan vanhoilta mediasivuilta. Ne olivat karun näköiset, mutta tietoa sieltä löytyi. Nyt niitäkään ei enää ole.

Ja olisihan ollut mielenkiintoista nähdä esimerkiksi tiistain Jokerit-Pelicans-ottelun laukaisukartat, mutta moista palvelua ei tietenkään ole. Varmaan liian vaikea tehtävä, kun laukauksia on niin paljon. Sitä vaan ihmettelen, että miten pienessä koripallossa pystytään tekemään jokaisesta ottelusta heittokartat. Niitä heittoja tulee muuten aika paljon, tiedoksi vaan liigaihmiset.

Tarttis tehrä jotain!

Tänä vuonna toivotaan kunnon talvea. Ai miksi? Noh, vaikka suomalaisen jääkiekon tulevaisuuden vuoksi. Viime talvi oli kaiken kaikkiaan niin surkea, että ulkojääkelit ja Lahden alueen ulkojäät olivat kaikkea muuta kuin kunnossa. Sääli sinänsä, sillä ulkojäillä luodaan perinteisesti pohjat tulevien pelimiesten perustaidoille. Joukkueharjoitukset omalta osaltaan ovat tietysti nekin tärkeitä, mutta mikään ei silti korvaa omatoimisen pelailun merkitystä juniorin kehitykselle.

Juniorina ulkojäillä vietetyt tunnit ja pelit kavereitten kanssa ovat lähes niitä parhaimpia muistoja junnuajoilta. Samalla mukava harrastus ja leikki kehitti jokaisen pelaajan perustaitoja. Mikään ei korvaa sitä tunnelmaa, kun ensimmäiset luistimenpiirrot iskeytyvät juuri jäädytetylle ulkojäälle kirpeänä pakkaspäivänä! 

Paljon ulkojäillä aikaansa junnuna viettäneitä pelaajia on helppo nimetä ihan vaan ominaisuuksien perusteella. Perustaitoja kuten laukomista, syöttämistä tai luistelua, kun ei punttisalilta saa hankittua. Esimerkiksi Marko Jantusesta tuskin olisi tullut teknisesti niin loistavaa luistelijaa, jos Riihelän ulkojää ei olisi ollut pikkumiehen toinen koti. Tai olisiko Tuomas Santavuorella läheskään yhtä näppäärää mailankäsittelyä tai poikkeuksellista “potkulauta-tekniikkaa” ilman Kerin ulkojäitä. Ei taatusti.

Ulkojäiden lisäksi kovimmat koitokset käytiin lähialueen poikien kesken pihapeleissä. Sama porukka tahkosi pelejä läpi kesät ja talvet aina vanhempien sisäänkutsuun saakka. Joulupukin kirjeessä toivottiin poikkeuksetta uusia pihapatjoja tai kilpihanskaa maalivahdille. Maskiin vedettiin viikoittain uudet maalarinteipit päälle, jotta saatiin maalattua se uusin ja hienoin maskimaalaus. Lisäksi kaikki kotoisen SM-Liigan maalit nauhoitettiin urheilu- ja tulosruuduista, joita sitten kelailtiin ja ihailtiin VHS-nauhan kulumiseen saakka. Myös NHL-weekly oli tulikuumaa tavaraa. Meille pikkunassikoille pihapelit ja ulkojäät antoivat loistavan mahdollisuuden toteuttaa haaveita pienoiskoossa.

Valitettavasti nykyisin konsolipelit ja muut houkutukset tarjoavat monelle lyömättömän vaihtoehdon ulkona liikkumisen sijasta. Silti niitäkin vielä löytyy, joille illan pihapelin lopputulos on sillä hetkellä tärkein asia maailmassa. Ei liene sattumaa, että näistä nassikoista kasvaa myöhemmin uusia Jantusia ja Santavuoria.

Jussi Saarinen 

Pelaaja joutuu jäähylle välillä ansioidensa takia, välillä ansioittaan. Erityisesti ns. tyhmät jäähyt ovat kuitenkin  niitä, jotka korpeavat jäähylle joutunutta pelaajaa eniten. Ne joiden välttämistä valmentajat ovat erityisesti ottelun alla teroittaneet. Tässä herkässä mielentilassa jäähyaitioon luisteleva pelaaja on otollista riistaa katsomosta kuuluville ivahuudoille. Ja niitähän riittää.

Osa pelaajista on immuuneja ivahuudoille, mutta osalla kiehuu velli hellalle ennen kuin takamus tapaa jäähypenkin puisen pinnan. Jäähyaition takana olevasta katsomonosasta kuuluvat huudot ovat viimeinen kipinä räjähdysherkkään tilanteeseen. Toisinaan pelaajan vimma purkautuu hiljaisena jupinana, toisinaan tuomaristo sätitään pleksin takaa voimasanojen säestämällä liturgialla. Pelaaja menettää totaalisesti kontrollinsa kuitenkin vain silloin, kun hän alkaa käydä kilpalaulantaa häntä sättivän yleisön kanssa.

Roihun voi sytyttää hyvin viattomalla, mutta sopivan ivallisella nuotilla huudettu osuva kommentti. Aina sama mies- huuto toimii Lahdessa usein ”keskustelun” avaajana. Kauden avausottelussa Bluesin järkälemäinen hyökkääjä menetti tulistuessaan hermonsa melko totaalisesti ja antoi takanaan istuvan katsomon kuulla kunniansa. Myös äreän näköisenä jäähylle saapunut Ässien Marko Kivenmäki avasi sanaisen arkkunsa yhden lauseen verran, mutta malttoi sitten mielensä ja onnistui hillitsemään itsensä. Juuri tähän sanailuun  huutelijat haluavat pelaajan haastaan. Sanasota suistaa pelaajan raiteiltaan ja keskittyminen itse peliin unohtuu hetkeksi. Erävoitto yleisölle.

Kautta aikain terävimmän kommentin takaisin  yleisöön päin on sivaltanut Jan Caloun. Tšekkihyökkääjän huuto: You are here , your wife is home and somebody is with her between your sheets sammutti sillä kertaa huutelun. Erävoitto jäähypenkin kuluttajille. Yleensä katsomo kuitenkin vetää pidemmän korren saadessaan pelaajan pasmat sekaisin. Niistä nasevimmista huudoista vastaa muuten yleensä aina se sama mies.

Sääntöjen mukaan toimitsijat, kuuluttaja mukaan lukien, eivät saa aloittaa keskustelua rangaistun pelaajan kanssa. Asia muuttuu, jos pelaaja avaa keskustelun, kysyy jotain tms. Usein tutut pelaajat aloittavat jutustelun kanssani jäähyn aikana, joskus myös tuntemattomat. Ässien nuori tulevaisuuden tähti Sakari Salminen aloitti viime viikolla keskustelun tokaisemalla: Nyt nauhat oikein kireelle, niin kohta kyllä kulkee. Vannotin Salmista siinä jäähyn lopulla viemään terveiset Uusitalon Villelle. Menivät kaiketi perille sillä Uden vastaus tuli muutamaa minuuttia myöhemmin kesken pelitilanteen. Ässät löi pitkän Pelicans päätyyn ja laskin katseeni hetkeksi edessä oleviin papereihin. Uusitalo porhalsi samalla sekunnilla toimitsija-aition ohitse iskien voimakkaasti mailalla edessäni olevaa pleksiä. Nostin hölmistyneenä ja säikähtäneenä katseeni ylös havaitakseni Uden leveän virnistyksen lasin toisella puolella. – Ili , nyt hereillä siellä – huuto räjäytti toimitsija-aition nauruun. Erävoitto Udelle, vai oliko sittenkään ? Kuinka paljon ylimääräistä energiaa ja etukäteissuunnittelua temppu vaati Udelta ? Ainakin pelaajan keskittyminen kesken pelitilanteen kohdistui hetken aikaa pieneen kivaan jäynään, joka kylläkin onnistui täydellisesti. Veiköhän erävoiton sittenkin alkuperäisten terveisten lähettäjä ?

Ili Varmavuo

On se kumma miten nämä ikäasiat nousevat esille jääkiekon parissa. Pelicansin kuuluisia seiskaykkösiä pidetään nyt yhtäkkiä muualla ikäloppuina ja riskinä joukkueelle, kun samaan aikaan pohditaan sitä saako vuotta vanhempi Teemu Selänne sopimuksen Anaheimiin.

Kai on niin, että Raipen lopetettua pitää etsiä seurattavia ikämiehiä muualta. Mietin vaan sitä, että onko iällä periaatteessa mitään merkitystä urheilijalle? On tietysti, kun sitä tulee riittävästi, mutta niin kauan kuin pelaaja pysyy nuorempien joukkuekavereidensa mukana, tai jopa on heitä parempi, on aivan sama mikä syntymävuosi on.

Ennemminkin olisin tyytyväinen, kun suomalaisessa jääkiekkoilussa on mahdollisuus jatkaa vielä kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen. Nimittäin kaikissa palloilulajeissa tilanne ei tilanne ole sama. Tehdään nyt pieni hyppy jäältä parketille. Koripalloilija Hanno Möttölä ripusti koripallotossut naulaan 32-vuotiaana. Ymmärrän Möttölän päätöksen, kun paikat hajosivat usean kerran ja muutenkin itsekriittinen urheilija halusi lopettaa vielä kun oli huipulla. Mutta silti varmasti monen koripalloa seuraavan mielessä kytee ajatus: Möttölähän on pelaaja parhaassa iässään.

Hattua nostan Möttölälle siitä, että hän ei jäänyt rahastamaan. Muutama vuosi missä tahansa Euroopan liigassa olisi turvannut tulevaisuutta, josta tosin koripalloilijan ei varmasti nytkään tarvitse huolta kantaa.

Lahdessa ja suomalaisessa jääkiekkoilussa pitäisi olla tyytyväisiä, kun kokeneet pelaajat jaksavat vielä heilua. Ja kukas se Pelicansin pistepörssin kärjessä onkaan? Niin, Marko Jantunen, joka tikkaa vuosi toisensa jälkeen uransa parhaita testituloksia. Ja peliäly ei ainakaan vuosien myötä vähene.

Annetaan siis vanhojen kukkienkin kukkia.

Esa Rauhanlaakso

Pelirytmi kiihtyy ja alkuhuuman antama energia alkaa olla takana päin. Pelaajalle on haaste saada jatkossa ladattua itsensä jokaiseen peliin kuin se olisi kauden tärkein. Syksyllä pelirytmi on tiukimmillaan ja päivät lyhyempiä. Tästä johtuen energia pelaamiseen on huomattavasti hankalampi kaivaa esiin kuin aurinkoisena kevätpäivänä playoffien ollessa ovella. Vai kumpi tuntuu houkuttelevammalta: alkulämpölenkki pimeässä loskassa marraskuun iltana vai maaliskuun kevätauringossa?

Pelaajilla on erilaisia metodeja ennen pelin alkua. Usein lenkit, pallottelut ja venyttelytyylit eivät paljolti eroa eri pelaajien välillä. Suurempia eroja valmistautumisessa löytyy henkisellä puolella. Osa metodeista ja rituaaleista saattaa ulkopuolisesta tuntua jopa hassuilta, mutta jos homma toimii tietyllä kuviolla, miksi muuttaa sitä?

Ai miksi sitten Bobi Koivunen lähes 800 ottelun kokemuksella suihkuttelee ennen pelejä suihkupullosta tsekkiläistä ihmevettä jalkoihin? No tietenkin siksi, että joskus sitä aiemmin suihkutettuaan jalka on tuntunut ennen kuulumattoman kevyeltä askiin hypätessä. Tai miksi Tupe Santavuori laittaa vasemman luistimen aina ennen oikeaa? No kun sitä tuli kokeiltua ensimmäisen kerran juuri sinä kolmen maalin iltana pari vuotta sitten!  

Myös mailat ovat useille pelaajille tärkeä henkilökohtainen juttu. Ennen peliä usealla pelaajalla on mailat pukukoppikäytävällä tietyssä paikassa ja järjestyksessä, josta ne tottumusten mukaan otetaan lämmittelyyn mentäessä. Tällöin suurin virhe on taivutella ja siirrellä toisten jo peliin valmiiksi laitettua mailaa.

Joskus pelaajan erkkarityylistä tai pikemminkin tyylin jatkuvasta vaihtamisesta voi aistia pelaajan tyytymättömyyden omaan pelaamiseen. Toiset pelaajat vaihtelevat erkkarityyliä silloin, kun kiekkotuntuma tuntuu heikolta tai maila liian pitkältä/lyhyeltä. Joidenkin pelaajien mielestä maila valkoisella erkkarilla tuntuu kevyemmältä kuin maila mustalla erkkarilla..huh huh..Todellisen tyylitajuttomuuden paljastaa Seepra-erkkari, jolloin musta ja valkoinen vedetään sekaisin. Kysykää vaikka Leo Komarovilta. Ainoa mikä on varma, on se että mielipiteitä ja tyylejä on yhtä monta kuin pelaajiakin.

Joukkueella on myös yhteisiä rituaaleja joita noudatetaan. Tällaisia ovat esimerkiksi aina tietty musiikki kopissa ennen jäällä tapahtuvaa alkulämmittelyä tai musiikki voitetun pelin jälkeen. Lisäksi joukkueella on selkeä yhteinen järjestys kun mennään jäälle alkulämmittelyyn tai erätauoilta takaisin kentälle.

Kiekkomaailman juttuja, vain siinä mukana ollut voi ymmärtää tunteen. Ja uskokaa tai älkää, isot miehet ovat vielä täysin tosissaan!

Jussi Saarinen