kiekko

Kävin lauantaina katsomassa kuinka Raimo Helmisen numero 41 nostettiin Hakametsän hallin kattoon Tampereella. Täytyy myöntää, että tilaisuus oli tunteikas. Halli oli täynnä ja katsomosta kuului Raipe-huuto kovaa. Hieno mies sai arvoisensa juhlatilaisuuden.

Lahtelaisena kuokkavieraana oli mielenkiintoista seurata juhlallisuuksia ja aistia suomalaista jääkiekkokulttuuria. On pakko tunnustaa, että Suomen vanhimmassa jäähallissa on jotain erikoista. Hakametsä säväyttää joka kerta. Tällä kertaa sisääntulo oli erityisen mieleenpainuva. Käytävällä vastaan käveli melkein ensimmäiseksi Aarne Honkavaara. Honkavaara käveli pirteästi hallin käytävällä. Hallihenkilökunnan käyttäytymisestä huomasi, että Honkavaara on jotain erityistä. Kunnioitus oli käsin kosketeltavaa.

Honkavaaran saama kohtalo lämmittää erityisesti siksi, että nykyisin pelaajien arvo mitataan niin usein rahassa. Honkavaaran aikaan tilanne oli toinen. Urheilu oli urheilua. En ole yhtään Aarne “Dynamo” Honkavaaran peliä nähnyt, mutta kyllä hänen on täytynyt olla erikoistapaus, sillä niin syvän vaikutuksen hän on tehnyt suomalaisessa jääkiekkoilussa.

Kun Honkavaara asteli lauantaina jäälle yhdessä Lasse Oksasen, Jorma Peltosen ja Risto Jalon kanssa, tuli viereeni yksi Hakametsän hallin järjestysmiehistä. Kyseisen järjestysmiehen ikä lienee seitsemänkymmen paikkeilla. Hän hiipi viereen ja sanoi: “Olen nähnyt noiden kaikkien pelaavan.” Äänessä oli aitoa ylpeyttä. Honkavaaran pelien aikaan järjestysmies oli käsimerkkiensä mukaan hieman vaahtosammutinta pitempi. Muutama sana siinä vaihdettiin ja kehuttiin kaikkia neljää. Lahtelainenkin pystyi huoletta suitsuttamaan kyseisiä pelaajia.

Raipe oli juhlallisuuksien keskellä oma itsensä. Puhe oli raipemaisen ytimekäs. Ei turhia korulauseita. Juhlinan keskellä seisonutta Raipea katsoessa tuli mieleen, että vastaavanlaista tilaisuutta ei ihan heti nähdä Suomessa. Pelinumeroita jäädytetään, mutta Raipen kaltaista legendaa ei ihan heti synny, jos syntyy enää koskaan. Tapparan fanit voivat vähän nikotella ja vedota Janne Ojaseen, mutta kaikella kunnioituksella Ojasta kohtaan, ei hän kuitenkaan vielä ihan Raipen tasolle pääse. 

Lauantain Ilves-juhlat loppuivat sitten jäällä nopeasti. Samalla tuli huomattua, että juhlatunnelman voi pilata monella tavalla. Pelicans teki sen jäällä tylsyttämällä Ilveksen kynnet. Jäähallin piippuhyllyllä Ili Varmavuo pilasi tunnelman ainakin kotijoukkueen tilastomiehiltä. Viereisen kopin Ilves-takkinen mies aukaisi ottelun jälkeen selostuskopin oven ja kysyi Ililtä: “Onko noissa sun laitteissa jotain vikaa, kun sun pitää huutaa noin mahdottomasti. Ei muuten, mutta kun se häiritsee muiden työntekoa.”

Kuokkavieraat pilasivat siis toisten illan. Olisikohan kyseisen herran kannattanut miettiä ennen purkaustaan kenen juhlissa lauantaina oltiin. “Ei tehrä tästä ny numeroo”, olisi varmaan eräs jääkiekkolegenda numerolla 41 sanonut.

Esa Rauhanlaakso

Jääkiekon ympärille voi saada parhaimmillaan filosofista keskustelua. Tällainen kokemus osui kohdalle reilu kaksi kuukautta sitten kiekkokauden aloittavalla liigaristeilyllä. Risteily on muuten puuduttavuudessaan sitä luokkaa, että en suosittelisi sitä edes vihamiehellenikään, mutta pitipä kuitenkin tunkea mukaan muutaman vuoden tauon jälkeen.

Virallisen tilaisuuden juhlapuheessa liigan toimitusjohtaja J-P Vuorinen lupasi monta kaunista ja suurta asiaa. Puhe oli vuorismaisen sujuva, kunnes tuli sen loppu. Hänen piti esitellä liigan uusi sponsori, suomalainen pizzaketju, mutta suusta pääsikin monikansallisen pizzayhtiön nimi. Salillinen väkeä ihmetteli, että mistäs nyt on kyse, kun suomalaisfirman toimitusjohtaja asteli lavalle vierellään imitaattori Jukka Laaksosen esittämä ylämummo. Mummo muistuttikin Vuorista muutaman kerran mikä oikea firman nimi olisi pitänyt olla.

Illallisella istuin sitten samaan pöytään kiekkoanalyytikko Petteri Sihvosen ja Ylen Olli Ikäheimosen kanssa. Ikäheimonen otti tämän Vuorisen lapsuksen esille ja ihmetteli miten voi sellaisen virheen tehdä. Sihvosen kanssa katselimme silmät pyöreinä Ikäheimosta, ja sitten minä aukaisin suuni. - Ei se ollut lapsus, ihan selvästi käsikirjoitettu juttu.

Sihvonen liittyi heti komppaamaan minua ja oli samaa mieltä, mutta Ikäheimonen ei. Aloitimme Sihvosen kanssa pitkän lyhytsyöttöpeliin perustuvan ketjun, miksi oli päivänselvää, että kyse oli käsikirjoitetusta jutusta. Laaksonen oli mukana, Vuorisen puheen rytmi muuttui juuri sponsorin esittelyvaiheessa ja tämän lapsuksen avulla sponsori sai vielä huimasti lisää huomiota, kun kukaan ei kuitenkaan olisi jaksanut kuunnella toimitusjohtajan joutavuuksia miksi he panostavat jääkiekkoon.

Ikäheimonen pyöritteli päätään ja ihmetteli miten syvälle pohdinoissamme olimme menneet. Samalla Olli myönsi, että vaikka hän olisi oikeassa, olisi hän kuitenkin pöytäkuntamme häviäjä. Ai miksi? No siksi, että hänellä ei käynyt mielessäkään käsikirjoitetun ohjelman mahdollisuus.

Jotain kai risteilyn muusta annista kertoi se, että keskustelumme aiheesta kesti 45 minuuttia. Se oli analyysia parhaimmillaan. Loogista argumentoitintia, johon vastaväittäjä heitti oman argumenttinsa, joka sitten kummottiin. Ihan kuin jääkiekkoa parhaimmillaan, kun pelikirjat kunnolla kohtaavat.

Lopulta oli kuitenkin edessä perimmäinen kysymys: miten selvitetään oliko kyseessä lapsus vai käsikirjoitus? Olli lupasi asian selvittää ja kysyä Vuoriselta.

Sydämeni vuotaa lähes verta, mutta tietoni mukaan Ikäheimonen olisi ratkaissut asian. Kyse oli lapsuksesta. Näin on kertonut J-P Vuorinen itse. Eli Sihvosen ja minun lyhytsyöttöpelimme ei tuottanutkaan toivottua tulosta, mutta siitä huolimatta olimme ottelun voittajia. Kuten Ikäheimonen myönsi jo itsekin, niin hänellä ei käynyt edes mielessä käsikirjoituksen mahdollisuus.

Siis väärin voitettu. Petterin ja minun pelikirjat olivat kunnossa, Ollin ei, mutta kaikki kolme nauttivat keskustelusta. ”Väärällä” pelikirjallakin voi voittaa. 

Esa Rauhanlaakso