Pallonkiertäjät

   ”If I take one more step, it’ll be the farthest from home I’ve ever been.” - Samwise Gamgee Read the rest of this entry »

Moi. /Lyhykäisyydessään voisin kirjoittaa tähän vain ainoastaan yhden lauseen: Älkää lentäkö LANilla./   En kuitenkaan ole yhtä julma, kuin nuo kasvottomat pirun kätyrit tuossa kyseisessä lentoyhtiössä kerron teille hieman pohjustusta mielipiteelleni. Lähdimme Rio de Janeirosta torstaina 6.11 hyvin chiluttuneena ja suuntasimme Chileen. Lento tosin tyssäsi Buenos Airesissa, sillä meillä oli jälleen kerran välilasku. Tällä kertaa se oli kuitenkin lyhyt kuin kanan lento ja pelkäsimmekin ettemme kerkeä jatkolennolle. Sille kuitenkin kerkesimme ja Santiagoon saavuimme 12.30 paikallista aikaa. Rutiinin omaisesti laukkuja hakemaan ja Jussin kamat tulikin tyyliin ensimmäisten joukossa. Omaa rinkkaa en nähnyt missään. Vitsailuiden jälkeen alkoi epätoivo oikeasti iskeä, kun matto ilkeänkurisesti pysähtyi. Tiskille nyrpeää naamaa näyttämään ja Etelä-Amerikkalaiseen tapaan vastaus meni jotenkin näin: “Katsele vielä, kyllä se jossain on. Odottele vaikka seuraavaa lentoa”. Jep. Saatiin joku lappu, missä oli numero johon soitella ja kysellä laukun perään. Sinänsä oli kyllä mukava etsiä hostellia ilman rinkkaa, mutta kyllähän se ketutti. Olivat aivan varmoja, että reppu löytyisi 24h sisällä. Sen jälkeen, jollei laukkua näkyisi lentoyhtiö lähettäisi 70 dollaria, joilla taas pitaisi ostaa välttämättömät tavarat ainakin viikon ajalle! Yllä siis oli t-paita, puuvillahousut ja släbärit. No lievitystä tuskaan toi vakuutusyhtiön vastaus, että voisin hyvin mielin mennä ostamaan vaatekerran paljon suuremmalla summalla kuin tuo 70dollarilla./ Seuraavana päivänä sitten sain puhelun noin kello 17.00, että rinkka on löydetty ja se on hostellilla 19.30 jälkeen. Ok, hemmetin hyviä uutisia. Jouduin skippaamaan paikallisen telefericon päälle kiipeämisen, sillä en olisi kerennyt takaisin hostellille puoli kasiksi. Jussi lähti sitten yksin tälle pyhiinvaellukselle. Jussi tuli myös takaisin. Rinkkaa ei näkynyt. Aloin soitella puoli ysin aikaan, että missähän rinkka mahtaa vieriä? Kukaan ei vastaa, vaikka asiakaspalvelu on auki 22.00 asti. Nojoo, no harm done. Ehkä joku väärinkäsitys.Seuraavana päivänä linkkiä aeropuertolle ja kukaan ei vastaa. Kahentoista aikaa sieltä soittaa joku tsubu, että rinkka oli tullut takaisin kentälle, koska en asunut antamassani hostellissa. TÄÄH?!? Hieman kyselyä ja täällä ei ollut kukaan käynyt edes kysymässä mitään. Rinkka kuitenkin luvattiin toimittaa klo 14-15 välillä. 18.30 Jussi sanoo naama virneessä, että käytkö hakemassa laukkus tosta respasta. Hieman pihalla tilanteesta alan kattella, onko mitään viety. Mukava aloitus oli huomata, että tyyliin kaikki elektroniikka on hävinnyt ja hieman vaatteita. Elektroniikan ymmärrän kyllä, mutta siis paitoja?? Mitä ihmettä? Ilmoja koristi suomen kielen sulosointuisimmat ärräpäät. Rinkan tuonut pablokin hiffasi viimeistään tässä vaiheessa, että kaikki ei ollut kohallaan. Puhelua konttorille ja fiilis oli mahtava, kun luuri lyötiin korvaan ja sen jälkeen ei saatu yhteyttä. Infona siis, että reppu oli kadoksissa sen 54h. Nojoo, sen kummemmin asiasta jaarittelematta: eihän tää nyt ihan ole menny, ku leffoissa.. Eipä tässä mitään kroisoksia olla, mutta joku roti kuitenkin!/Santiagossa siis budjaillaan, tarkalleen Plaza de Armaan laidalla aukion nimeä kantavalla hostellilla. Nopean laskutoimituksen mukaan ollaan oltu tässä samassa paikassa jo 5 yötä ja ei olla sitten tehty yhtään mitään ! Lukuunottamatta siis Jussin ultimate Teleferico maratoonia ja paikallisen korkeasaaren visiittiiä. Apinoita nähään hostellissa tarpeeksi (pari hjollantilaista nörttiä) ja parin kuukauden päästä ihan luonnossa (siis niitä oikeita). Ja käytiin me koittamassa, jos olisi kuppi maistunu, mutta ei niin ei. Jammin Club- niminen alkoholia tarjoava luola oli kyllä utuisen mainio, mutta väsymys vei tonttiin liian aikaisin. Naurettavaa. Ai niin, ollaan me aurinkoakin ainakin saatu. Ulkona siis viihdytty kohtalaisen hyvin kuitenkin. Ilmat ollu meijän puolella, nimittäin pilvetön taivas ja helvetilliset 27astetta lämmintä. Infernaalisen tuosta tekee tämä betonin määrä, mukulakivillä kävelyyn tarvitsisi fakiirin tutkinnon. Niin kuuma ja kuiva tuolla on. Oli miten oli, niin hyvin apaattista on toiminta ollut verrattuna ihan mihin tahansa.Tänään tosin piti lähteä rannalle Valparaison läheisyyteen, mutta Jussin flunssa/kuume/oloilu jätti meidät tänne mätänemään. Saamattomuudella ei siis ole jalansijaa meidän seurassa! Olosuhteiden uhreja tässä vaan ollaan. Jos torstaina vaihtaisi vaikka hostellia, ihan vaan vaihtelevaisuuden vuoksi./Rahaa tää paikka syö, ku himoläski mäkkärissä. Yö hostellissa 12taalaa ja mätöt vaihtelee reilusta 3e:sta 10:een. Hyvii mäsäytys paikkojaki on vaikea tästä lähiympäristöstä havaita ja jos niitä löytyy, niin pihvit viedään lautaselta. Kohtuu törkeitä ovat nuo nälkäiset lapset täällä. Jussilta olisi lähtenyt sirlon steakki, ellei kung-fu olisi ollut hallussa. Sämpylän se pirulainen kuitenkin pääsi ryöväämään. Minkäänlaista ruokakauppaa ei viiden päivän aikana olla edes löydetty, eli nuudeliakaan ei olla päästy vääntään! En tiedä sitten mikä paasto täällä on meneillään, mutta ainakin meillä maha kurnii kokoajan. Onneksi 50m ovelta on Amerikan, tarkalleen Kentucyn lahja friteeratun kanan ystäville. God bless America! En tänne kyllä kulinaarimatkalle tulisi, sellasta höttöä eteen on laitettu, kun sitä on jostain haalinut. Viinit on sitten asia erikseen, mutta niistä ei tietoa ole niin ollaanpa hiljaa./Ensimmäistä kertaa tällä matkalla tuntuu, että arki on pamahtanut kuin märkärätti vasten naamaa. Päivät noudattaa samaa linjaa ja ollaan jopa uusi Bondi käyty yytsimässä ajantuhonta mielessä! Nyt taas varmaan ne villasukat siellä kotikammareissa pyörii, kuin tasmaanian tuholainen Loony Toonsseissa. Näin nyt asia vain on./Yksi, mikä on jäänyt nakertamaan mielen syövereitä on lähialuiden vuorien laskukauden loppuminen pari hassua päivää aikaisemmin, kuin tänne päästiin. Kelailtiin jo, että päästäisiin kevät hangille leikkimään, mutta matto vedettiin jalkojen alta kylmästi. Olisi taas ollu vyön alla jotain, mitä moni ei voi sanoa tehneensä. Laskeminen Andeilla. Noh, jätetään se ensi kertaan./ Eikai tässä sen kummempia, Uutta- Seelantia odotellessa./ Lämpimin terveisin, Jesse & Jussi/ ps. tekstin jaksoitus kusee jotenkin, niin kautta-merkki nyt saa kuvata kappalejakoa.

Terveppä terve taas parin minuutin jälkeen!

Taas ollaan takaisin sivistyksessä pienen viidakkoexpeditionin jälkeen. Lähdettiin tosiaan torstaina 30.10 austraalialaisen Stephenin ja etelä-afrikkalaisen Alexanderin kanssa kohti Jungle Beach nimistä mestaa. Napattiin aamulla dösä kohti mestoja ja matka kesti noin 1,5 tuntia. Vieläkään ei ole hajua että mihin ilmansuuntaan mentiin, mutta se lienee toisarvoista. Jäätiin pois jossain kylässä, josta ei jäänyt muuta käteen kuin infernaalinen hiki. Elohopea pomppi jossain 34-36 välillä. Sieltä jatkettiin toisella bussilla kohti lopullista päämäärää. Stephenin tarkkaavaisen tähystyksen ansiosta osattiin jäädä oikeassa kohtaa pois. Kohtuu Norjassa jäätiin kyllä pois, kun ei ollut mitään kylttejäkään joiden avulla suunnistaa. Itse paikka vaikutti hyvältä, kun koski vieressä solisi ja vesiputous pauhasi. Oikea majatalo lopulta löytyi ja isäntäväki olikin tohkeissaan vastassa. Jungle Beach on Jenkki/Brassi äijän pitämä majatalo keskellä ei mitään. Anthony on kova ecoheebo ja meillä suomessa häntä voitaisi kutsua vaikka puunhalaajaksi. Hän tekee duunia ympäristön hyväksi ja luennoi aiheesta myös innokkaasti gringoille. Vaikka itse matkaammekin ympäristöä kuormittaen, kunnioitamme tämän kaltaisia heeboja, jotka tekevät tärkeää duunia maapallomme hyväksi.

Ensimmäinen päivä mestoilla meni oikeastaan ihmetellessä luontoa, sillä se oli suht yyberiä. Ei paljon havupuita näkynyt ja elukatkin oli suoraan Avarasta Luonnosta. Esimerkiksi kämmenenkokoiset hämähäkit, jotka chilautteli lähikivikoissa aurinkoa ottaen. JA, vaikka emme kyseistä otusta nähnytkään, niin paikalla on kuuleman mukaan 80KILOISIA JYRSIJÖITÄ!!! Niiden sukulaisia Perussa nauttineena päätimme olla tapaamatta näitä veikkoja sen enempää. Anthony näytti kyllä tälläisen luurangon ja selkäranka vastasi pienen ihmisen tukirankaa. Huhhuh!

Seuraavana päivänä mentiin porukalla vesiputoukselle, joka oli noin tunnin kävelymatkan päässä viidakossa. Reitti sinne ei ollut kyllä millekkään hienohelmoille ja pisti vähän mietityttämään kun kahlas siel suht tuuheessa kasvustossa sandaalit ja shortsit jalassa et mitäköhän otuksii täältä oikeen löytyykään. Taivalluksen palkitsi kuitenkin suht päräyttävä veden solistaja alias vesiputous. Pakolliset huljutukset tehtiin vesiputouksen alla ja hyvältähän se kylmä vesi tuntui. Ainakin raikasta vodaa riitti, suoraan viidakon ytimestä. Kusiset sämpylät imettiin huiviin ennenkuin lähettiin ravaamaan takaisin kohti “kotia.” Oli vielä mentävä huuhtomaan paluumatkan kikkomanitc koskeen. Siellä oli naru lyöty joen poikki, ettei virta vie mukanaa. Surffaamista koskessa myös kokeiltiin, mutta se oli suomipojille liikaa muutamien aaltojen kokemuksella. Illalla nukkumaan ja kuumotukset pieneliöitä kohtaan oli suurehkot. Gekot katossa kyllä hoiteli hommiaan hyvin, mutta ötököitsijöitä oli yksinkertaisesti liikaa. Meikäläinen jätti moskiittoverkon ihan normaalisti Rion hostellille ja Jussi nohevana kuorsasi permitriinillä vuoratussa linnassaan hyvin, eli muisti ottaa mukaan verkon.

Lauantai päivään herättiin, vaikka pikkunilviäiset yrittivät viedä unia käyttämällä vartaloani jalkakäytävänä. Päivä pyhitettiin jumittelulle ja SAUNOMISELLE! Anthony oli kyhännyt höyrysaunan keskelle sademetsää! Siinä oli Suomipojilla montut auki, kun herra tämän meille kertoi. Illalla jouduimme nöyrtymään pullon edessä, kun tilanne teki varkaan ja tarjouduimme jakamaan kallisarvoisen lastimme muukalaisten kanssa. Kyseessä on vain parhaista aineosista valmistettu suomalainen Leijona Viina, jonka kaverit Suomesta mukaan laittoivat. Tätä ja muutamaa lavaa paikallista keittoa kulutimme illamme aikana ja hauskaa riitti. Sunnuntain pyhitettimme raamatun arvoja noudattaen levyttelylle, mutta ilmojen meitä suosiessa päätimme rentoutua läheisen vesiputouksen helmoissa. Homma meni kyllä kohtuu fyysiseksi, nimittäin kaukaisten maiden herrat saivat loistoidean, että meidän pitäisi hypätä vesiputouksen päältä virtaavaan veteen. Pudotusta mietittiin tovi, jos toinenkin ja päädyimme noin viiteentoista metriin( 15m!). Haravoitiin landingzone ja ensimmäiseksi otettiin kylmät pois hyppäämällä välitasanteelta, joka oli noin 7m korkealla. Jussi jäi vielä tässä vaiheessa kuvausmiehistöön. Hyvillä mielin alas ja henkilövahingoilta säilyttiin. Pojilla jäi kuitenkin nakertamaan ylätasanne ja lähtivätkin tutkimaan mahdollisuuksia hyppyyn. Itselle riitti vielä tässä vaiheessa tämä naisten tasanne ja jätin suurteot suurmiehille. Hetken aikaa ne siellä ylhäällä arpoi ja molemmat humahti noin vajaan kolmen sekunnin vapaapudotuksen jälkeen veteen, HENGISSÄ! Tässä vaiheessa maha alkoi kurnia ja kämpille jäänyt pata spagettia siinti mieliemme syövereissä. Palatessamme möksälle ihmettelimme, mille koira haukkui etupihalla. Hyvin nopean tilanne-analyysin jälkeen havaitsimme etuoikealla jäätävän kokoisen liskon, joka punnerteli uhkaavasti koiraa kohti. Dogi siinä hetken raukkamaiseen tapaan haukkui otukselle ja tilanne päätyi Carl von Linnén nimeämättömäksi jääneen otuksen hyökkäykseen ja koiran perääntymiseen. Otus lähti meidän onneksi käpälämäkeen ja emme törmänneet siihen enään tämän jälkeen. Ahminnan jälkeen takaisin sorvin ääreen ja hetken arvonnan jälkeen päätimme kaikki mennä hyppäämään kalliolta. Alex ensimmäisenä kokeneesti alas ja meikäläisen vuoro. Reilu kaksi minuuttia kaiken mahdollisen analysointia ja tuloksena: Por que no? Suomalaisittain: Miksi ei? Alas lätisten ja adrenaliini ryöppy oli mahtava! Jään odottamaan noin kolmen viikon päässä siintävää laskuvarj… Eikun siis en mitään. Ajatus karkasi.. Jäin siis odottamaan Jussia alas ja ukko hyppäsi vastoin kaikkia odotuksia ilman 7m alkulämmittelyä kohti tuntematonta. Sweet! Steve kuvasi kaiken videolle ja toivottavasti joskus saammekin ne pätkät. Illalla taas vastaavat setit, kuin edellisenä päivänä, mutta ilman väkeviä. Viidakkorummun tahtiin myöhään yöhön asti maailman synneistä keskustellen..
Maanantaina eli tänään paukittiin takaisin kohti Rioa, neljän päivän vege-mätöillä niin suoraan kuin luoja soi meidät Bob’s burgeriin. Lihaisimmat purilaiset naamaan ja räkäiset naurut Anthonyn jeesusteluille. Lähinnä tilanne nauratti niin pirusti, ei jeesustelu. Ei meillä vegeilyä mitään vastaan ole ja hyväähän se teki syödä muutakin kuin ravintolamoskaa, mutta liha on aina lihaa.

Hieman vielä tapaamistamme herroista. Steve-O meinasi alunperin jäädä Jungle Beachille kuudeksi viikoksi tehden samalla hieman vapaaehtoistyötä Anthonya jeesien. Homma kuitenkin ilmeisesti tulee menemään, niin että hän meinaa olla siellä vielä vuoden. Aivan käsittämätöntä. Alexin piti lähteä jo perjantaina, mutta sinne sekin jäi. Kohtuullisen koukuttava paikka siis. Poikia tuli kyllä samantien ikävä, no homo, sillä juttu luisti ja kerrottavaa riitti puolin ja toisin. Alexiin ehkä vielä törmäänkin, sillä hän lupasi majoittaa meidät ja kaverimme 2010 fudiksen MM:ien ajaksi Cape Townissa. Stephenistä en niinkään tiedä, mutta kaikkihan on mahdollista. Suomalaiset neidot häntä ainakin kiinnosti, varautukaa siis..

Nyt mieli on virkeä tuon rentouttavan jungle reissun jälkeen. Tsekkasimme sään ja lähipäiviksi luvattu pelkkää myrskyä, joten haikein mielin kohti seuraavia seikkailuja. Tässä tapauksessa se tarkoittaa Santiagoa ja Chileä. Sinne sujahdamme lentokenttäveroja peläten todennäköisesti torstaina. Brasseista siis tähän mennessä todella hyvä maku suussa ja reggaen tahtiin tätä kirjoittaessa allekirjoittaneella ja viidakon ykällä Jussilla on kaikki mainiosti.

Päivän kappale: The Black Seeds - Cool Me Down
Terveisin,
Pojat

Noniin, hieman on kertynyt blastattavaa. Anyway..

Morjesta pöytään!

Taas täytyy palata ajassa hiukan taaksepäin, että pysytte päivettyneinä. Tai siis päivittyneinä..

Tarkoitus oli lähteä käymään Uruguayissa viime viikon perjantaina, mutta todettiin sen olevan aivan liian kallis-setti meille. Ei kuitenkaan ajateltu jäädä Buenos Airesiin sen pidemmäksi aikaa, niin päätettiin lähteä Tigreen. Itsellä ei nyt tavallaan ole hajua, onko se kaupungin osa BA:ssa vai erillinen kaupunki. Junalla sinne mentiin ja matka kesti about 35-45min. Jussi oli Lonely Planetista lukenut paikasta ja sen suistoista, joiden ansiosta paikkaa kutsutaan Deltaksi. Kamat hostelliin ja menoks. Lähdettiin katteleen paikkaa jokilaivalla, joka oli mallia massaturisti. Ei niin hyvä vaihtoehto, mutta muuta ei ollut tarjolla. Paikallisten käyttämät jokitaksit oli lakossa. No ei sentään, vaan päivä oli jo heillä pulkassa, joten tyydyimme tähän ei niin miellyttävään vaihtoehtoon. Anyway, nähtiin suistot ja muistot weikkauksesta (huom. lue Wakeboard) nousi pintaan. Jossain on taas päästävä narun päähän! Ja tulipahan selväksi, missä vietän eläketalveni. Suisto oli täynnä makeita taloja, jokaisen pihassa vetovene yms. Sweet! Hyvin nukutun yön jälkeen kamat (jälleen!) niskaan ja juna-asemalle. Liput Buenosii ja kyselee hostelleja. Lauantaina tarjonta ei tunnetusti päätä huimaa, mutta saatiin kuitenkin hyviltä mestoilta oma osamme dormia. Huoneessa oli 42-vuotias brittimies, joka oli maailmaa nähnyt aikalailla. Tässä vaiheessa alkoi hiffaamaan, että ollaan niin lastenkengissä tässä hommassa kuin vaan voidaan olla. Heebo oli esimerkiksi käynyt Devils Islandilla, joka on tuttu Papillon leffasta. Se oli jossain päin French Guineaa ja itse maantiedosta C:n saaneena ei ole käytännössä mitään käsitystä, missä mestat sijaitsee. Samalla itse ainakin aloin miettimään mitä matkustaminen aiheuttaa ihmiselle fyysisesti, sillä ukko näytti lähinnä 50vuotiaalta, tiukan tänärin ansiosta. Herra näytti myös passikuvaansa, joka oli otettu 14kk sitten ennen reissuun lähtöä ja hän ei näyttänyt päivääkään kolmeakymmentä vanhemmalta siinä. Kai ”irtolaisuudella” on omat vaikutuksensa..

Nyt mentiin jo aika diipeille alueille ja pysytään hetki ainakin pois niiltä huudeilta. Sunnuntai aamuna otettiin taksi kentälle ja oli paljon rauhallisempi olo, kuin sikaniskapablon kyydissä. Tosin tällä herralla oli ollut pitkä yö takana ja se vaikutti ukon suorituskykyyn. Meinas espanjankielen phraasit loppua kesken, kun koitettiin pitää äijää hereillä. Kasi kaistanen valtatie meinasi loppua leveydeltä kesken, kun taxi-tero koitti linjoja.

Päästiin Brasseihin ja tarkalleen Rio de Janeiron kansainväliselle kentälle jossain yhden aikaan päivällä. Jaettiin taksi kahden saksalaisen kanssa ja päästiinkin ihan kohtuu halvalla ennalta tiedustellulle hostellille. Tällä kertaa perusmurjut jätettiin omaan arvoonsa ja kuvat paikasta nähtyämme päätettiin, että tuonne oli päästävä. Stone of the Beach- niminen hostelli pari korttelia ehkäpä maailman kuuluisimmalta biitsiltä, Copacabanalta. Punkat 14 sängyn dormista ja yläkertaan: Baari, palju, jossa hemmetin lämmintä vettä ja rentoa musiikkia. www.stoneofabeach.com, kattokaa ite. Ei kuitenkaan vielä jääty märehtimään sinne, vaan suunnattiin rannalle, kun ilma suosi meitä. Vaatimattomat +29 celsius astetta ja pilvetön taivas. Sunnuntaipäivä ja ehkä Lahden asukkaiden verran jengiä tällä yhdellä rannalla. Huh! Takas hostellille ja rentoutumaan kaikesta kolmenviikon pyörimisestä. Tutustuttiin yhteen seurueeseen, joka koostui irlantilaisesta pariskunnasta, irlantilais-australiaisista veljeksistä ja Uus-seelantilaisesta pariskunnasta. Ilta muotoituikin loppujenlopuksi kohtuullisen nestepitoiseksi, kun toinen veljeksistä Steve halusi oppia suomalaisia juomapelejä. Opetin tälle ja eräälle nuorelle brittipariskunnalle Pasasen nuoremmalta veljeltä opitun pelin ja pilkku yläkerrassa tuli kohtuu nopeasti. Jussi hävisi nukkumaan jossain vaiheessa ja me Steven kanssa jatkettiin vielä muutama tunti kadulla shaibaa jauhaen. Käteen jäi jäätävä darra, törkeen paljon oogee paikkoja ausseissa ja uudessa-seelannissa. Maanantai aamuna noustiin jo kymmenen tienoon, jolloin ei vielä ihan oltu Lontoon maratooni kunnossa. Turnee eilen tutuksi tulleen seurueen kanssa kristus patsaalle ja takasin. Itse patsas oli tietty makee, mutta kärsi samasta illuusiosta kuin vapauden patsas nykissä. Näyttää pirun isolta, mutta todellisuudessa ei sen kummoisempi nysä. Nyt varmaan nunnien sukat pyörii jaloissa, koska sanoin Jeesusta esittävää patsasta nysäksi, mutta se ei vaan säväyttänyt millään tavalla. Itse maisemat oli kyllä jäätävät ja kaupunki on aivan sairaan kokonen. Muita turisteja aivan sairaan paljon ja siitä johtuen ei paikalla kauaa viihdytty.

Nyt on tiistai varmaankin ja lämmintä se +25, pilvistä tosin. Aluksi meidän piti olla noin viikko tässä hostellissa ja tämän jälkeen siirtyä Ipanema rannan läheisyyteen, mutta tähän tulikin muutos. Päätettiin vastata myöntävästi tämän sekamelska-seurueen kutsuun lähteä viidakkoon. Ei todellakaan syvälle, vaan ainoastaan parin tunnin dösämatkan päähän Jungle Beach, nimiseen paikkaan. Tyypit olivat jo suunnilleen viikon siellä ollut, mutta osa jengistä lähtee takaisin, koska paikka on kuulemma niin hieno. Tosin Uus- Seelantilainen pariskunta lähtee Kanadaan hiihtopummimaan vuodeksi.

Paljon olisi vielä kerrottavaa, mutta yksinkertaisesti ei vain jaksa näppäillä koneen äärellä kokopäivää. Sen kuitenkin vielä mainitsen, että näinä muutamana päivänä on oppinu tajuamaan, että tää meijän reissu vastaa lähinnä Tallinan matkaa. Esim. Steve on syntynyt Irlannissa, muuttanut junnuna Ausseihin ja aloittanut opiskelut siellä. Sitten tien päälle eka jenkkeihin puoleks vuodeks pyörimään. Massien loputtua broidin luo Dublinii ,pari vuotta raksalla duunissa ja nyt pyöriny 3kk Etelä- Amerikan mantereella. Vuoden päästä suunnilleen takasin Australiaan, kuhan kerkee viidakosta Bolivian ja Columbian lähtee takas Jenkkeihin. Touri jäi viimeksi kuulemma liian pieneksi: Auto Losista, etelävaltioiden kautta Floridaan. Tällä kertaa uus kiesi losista ja pohjoisvaltioiden kautta New Yorkkii. Vaihtoehto perus 8-16 duunille.

Ei muutakun Chao!

Terveisin,

Jesse & Jussi

Morje!

Aika on taas kulunut(n. 10min), että raapustetaan jotain pientä teille, siitä mitä on tapahtunut meille. Mahtava sanaleikki heti alkuun. Ollaan Argentiinan Buenos Airesissa ja saapuminen tapahtui lentäen, kuten tässä on ollut tapana. Tiistai aamuna jälleen 6h Liman lentokentällä lusineena ja yhden tunnin yö unilla (kiitos leffa tarjonnan lentskarissa). Otettiin nopeat vomat ja käytii vaihtaa massit pesoiksi. Siinä tuli ihan normaalisti kusetetuksi, kun kentältä vaihettiin huonolla kurssilla. Matka jatkui jonkun sikaniskapablon kyydillä noin 35km itse Buenos Airesin keskustaan. Epätoivo iski, kun reittivalinta oli meidän mielestä hieman outo ja kelailimme löytävämme itsemme jostain syrjäkylästä reikä keuhkoissa. Jälleen kerran tuli oltua naurettavalla tavalla epäluuloinen pabloa kohtaan ja heebo heittikin femmat kyydin jälkeen ja toivotti hyvää Argentiinan aikaa. Hostelli oltuun tiedusteltu etukäteen ja ensivaikutelma oli ainakin hyvä. Muita nuoria reissaajia riitti ja palvelut oli kunnossa. Hinta nyt vähän mietitytti, kun oltiin totuttu halvempaan ja hieman privaatimpaan majotukseen aikasemmin maissa. 38pesoa(reilu 10$)/yö dormissa verraten huoneeseen, jossa on molemmilla omat punkat, oma wc ja suihku. Nooh, molemmat on armeijan käynyt ja tietää kuinka siistiä on kuunnella kuorsaavia ja haisevia möhömahoja, joten tuo tuskin tulee olemaan ongelma jatkossakaan.

Ensivaikutelma BA:iin oli kyllä mieluisa: VETTÄ TULEE KU ESTERIN PERSEESTÄ! Tähänkin on totuttu jo, niin homma on sitämyöten selvä. Käytiin kävelemässä Florida päästä päähän ja kauppoja oli silminkantamattomiin. Hienoa, sillä ainakin meikäläinen on suht paha heräteostelija. Jotenkin sain kuitenkin pidäteltyä itseäni ja kasseihin ei tarttunu muutakuin hienhaju. Jotain rohtojakin koitettiin poistaa apoteekista, mutta vaikka kuinka esittelin rikki olevia varpaita en tököttiä saanut. Ja vinkiksi muille: toisen saa nolostumaan helpomminkin, kuin pyytämällä ensiksi koko henkilökuntaa tulemaan katsomaan mäsänä olevia jalanjatkeita, saati pyytämällä osaa asiakkaista tarkastamaan tilanteen. Tilanteesta kuitenkin selvittiin huumorilla( tai niin itselleni toistelin) ja takasin hostellille ja päällä kauheet fiestat. Joku fudismatsi isolta ruudulta ja kylmääkaljaa kaapista. Ihan kuin kotosuomesta. Terveiset vihdinkadun kisastudioon!

Aamulla sitten heräsimme (jussi heräsi) siihen, että meiltä tultiin hakemaan lakanat ja kuulemma pitäisi häipyä. Itse vetelin vielä sikeitä tässä vaiheessa. Oma syy, kun ei otettu kuin yksi yö. Nooh reput selkään ja etsimään. Käytiin kuitenkin eka lekurilla, sillä jussilla oli oloja. Mitään ei kuitenkaan dr:n mielestä ollut vialla ja saahan nähä kuinka tulee matkavakuutuksista masseja takas… Jatkettiin swiss medical centeriltä jalan etsien yösijaa. Majapaikkaa ei tuntunu kuitenka löytyvän millään ja usko meinasi loppua. Kuitenkin päästiin hyvään, joskin hinnakkaaseen 110pesoa/yö/2hlö:ltä maksavaan Palermo Houseen. Hyvillä mestoilla kuitenkin maja sijaitsee ja seuraava yö meneekin halvemmassa dormissa. Hiukan on joutunut jo antautumaan shopping-spreelle ja pari t-paitaa on tarttunu messiin. Eihän sitä saa liikaa kiduttaa itseään! Huomenna lähdetään, tai ainakin koitetaan lähteä käymään Uruguaissa. Saadanpahan yksi maa lisää.Seuraavaksi lainaan Profeetta Muhammedia kuulopuheiden perusteella: ” Älä kerro minulla kuinka paljon olet opiskellut, vaan kerro minulle kuinka monessa maassa olet käynyt.” Uruguaista kuitenkin myöhemmin. Sää on ollut tänään ja eilen kyllä mieluisa. Aurinkoa pilvettömältä taivaalta ja lämpöä reilu +25. Teillä siellä kotikonnuilla ollaan kuulemma jo käyty nollan alapuolella, eihän vain ala nakertaa? Muistakaa, että teneriffalle on aina vaihtoehto!

Laitetaan vielä pientä boonusta kaiken liiallisen säätämisen lisäksi: Vähän täytyy kyllä analysoida paikallisia oluita. Ecuadorissa tuttavaksi asti päässyt Pilsener oli mahtavaa kamaa. Aina huurteisena 0,6 litrainen kolpakko ja maku seesteisen pehmeä. Kyseinen kultaetikettinen järkäle sai taas muistamaan ne kerrat, kun Suomessa nautittiin muutakin kuin kansalaisluottamusta. Tätä imettiin Ecuadorin aika, paitsi kerran pääsi lipsahtamaan arkkivihollinen Club- oluen puolelle. Se ei ollut yhtä hyvää, joten hyvän kanssa vietetimme jatkoajan. Perussa juotiin paljon vähemmän, kiitos kuumeen ja varsinainen olut-kuliniristinen kokeilu jätettiin myöhempään. Paikallinen cuscueza (?) väljähtyi nopeasti ja suomen kesäisen lämpöisenä ei ollut muutenkaan järinhäävin makuista. Argentiinassa ensimmäiseksi sormet kietoivat alleen Quilmes cervezaa (alanimenä vaatimattomasti CRISTAL). Maku hyvin esanssinen, tuo mieleen vanhan kunnon Sinisen. Ai, että ja uskonkin ainakin itse viihtyväni ne muutamat harvat kerrat, jolloin palkitsen  itseni härmäläiseen tapaan,  äärimmäisen hyvin tämän sinietikettisen parissa. Nuori olutspesialistimme hiljenee, mutta vain seuraavaan tuttavuuden siteen luomiseen asti.

- Jesse & Jussi

Terveppäterve taas!

Ollaan päästy Perun perukoille ja täällähän on mahtavaa! Tultiin tänne tiistaina lusittuamme yön Liman kentällä, tai kiitos WiFin lusiminen oli helpohkoa. Anyway, mestoille saavuttiin varhain tiistai aamuna ja esivaikutelma oli, että mihin kyläpahaseen ollaan tultu. Pikkuhiljaa alko hiffaamaan taas kuinka makee mesta on kyseessä. Etittiin hostellia lyhyt tovi ja otettiin 45solia(n6€)/2hlö/yö tasonen sviitti lämpimällä vodalla. Paikan katolla on vielä kohtuu siistit maisemat omaava parveke, missä pystyy siemailemaan kokateetä aamuvarhain. Lähettiin illalla vielä pyörimään kylille ja paikka päivällä siis näyttää kohtuu rähjäiseltä, mutta illalla muistuttaa lähinnä Pariisia kaikkine valomerineen ja rafloineen. Törkeen paljon jenkkituristeja ja sitämyötä myös tyrkyttäjiä aka koijaajia aka ukottajia. Pyörimistä suoritettiin torstaihin saakka, kunnes meikäläisellä alkoi noin 4h dataamis-sessareitten jälkeen tuntua pahalta kaikin puolin. Niveliin sattu, kuumetta 38astetta ja pää aivan jumissa. Perjantaina illalla alkoi kuitenkin olo jo hiukan parantua, kiitos homemade nesteytyksen. Kaikki tämä oli sitten kuitenkin silmänlumetta ja lauantai aamuinen Machu Picchun- reissu jäi tekemättä meikän osalta. Tuntui suht kurjalta jättää lähtemättä, kun jo pelkistä junalipuista olin maksanu 82$. Nooh, minkäs barbababoille mahat. Jussi läks kuitenki tsekkaa inka-rauniot ja mä jäin hostellille Vincen, E:n, Turtlen ja Draman kanssa. Lauantai ja sunnuntai menikin sitten Entouragen neljää tuotantokautta tahkoessa. Eli huonomminkin olis taas asiat voinu olla. Nyt maanantaina 20.10 olo on edelleenkin olokas ja Buenos Airesissa on kyllä käytävä paikallisessa hemossa. Perusta, tai oikeastaan Cuscosta itelle jäi kohtalaisen liukas shaibanmaku suuhun. En oo kyllä puolueeton sanomaan mitään ton kuumeen takia. Veikkaan, että jos lähtisit Peruun viikon lomalle ja olet siitä 4päivää kuumehouruissa, niin mahtava fiilis tuskin jäisi näppeihin? Ei kuitenkaan saa dumaa liikaa, sillä ihan Cuscossakin olisi ollut nähtävää perus-tukholma-teneriffa-akselia enemmän. Kuona-aineiden kitkerää katkua lisää se, kuinka rento mesta Ecuador oli. Toivottavasti Argentiina tarjoaa enemmän. Hopefully!

Argentiina siis seuraavana kohteena ja sinne lähetään pari päivää aikasemmin, kiitos One Worldin ja meijän mamman joka jaksaa säätää lentoja. Terveiset vaan mutsille. Mieli kun muuttuu, kuin tuuliviirin suunta konsanaan. Jussi jatkaa, koska sillä on varmaan jotain kerrottavaa tästä läävästä. Peace.

Jeps, meikäläinen elikkäs Jussi oli sitten vähän paremmin voimissaan täällä Cuscossa. Ja lauantaiaamuna lähdin sitten yksin painelemaan kohti Aguas Calientesia, lopullisena päämääränä Machu Picchu. Machu Picchuun on monta tapaa mennä. Junallakin voi matkustaa monessa eri luokassa, ja mulle kelpasi ihan hyvin backpacker-juna. Ei pysty käsittää miten jotkut haluaa maksaa vielä reilusti enemmän junalipuista että voi matkustaa syöden joltain kultalusikalta, kun koko junamatka perustuu maisemiin. Me päädyttiin junalippuihin koska ei meinattu käyttää koko vierailuun montaa päivää. Junalippujakaan tosin ei enään saanut edestakaisin samalle päivälle, joten paluulippu oli sunnuntaille. Itse junamatkasta sen verran että se kesti noin 4 tuntia ja sinä aikana kuljettiin läpi Andien vuoristoa. Suhteellisen hienoja maisemia, vaikka muutamat lumihuiput olivatkin pilvien peitossa. Saavuin Aguas Calientesiin joskus 11 jälkeen ja suuntasin suoraan ostamaan liput itse Machu Picchuun ja dösään jolla pääsisi ylös mestoille. Siinä samalla kerkesi tajuamaan ettei koko kylällä ollut muuta virkaa kuin tarjota majoitusta ja ruokailua matkailijoille. Dösämatka ylös kohti inkakaupunkia nostatti fiiliksiä. Pieni tihkusade vaihtui auringon paisteeseen eikä maisemissakaan ollut valittamista. Ylhäällä juuri ennen sisäänpääsyä vetäisin huiviin loput vedet ja ajattelin että kai sitä sisäpuolellakin olisi jotain janoiselle matkaajalle. Ja eihän siellä tietenkään ollut, joten kierros Machu Picchussa piti tehdä vähän suunniteltua reippaammin, koska aurinko porotti ylhäällä erittäin lämpimästi. Heti sisäänpääsyn jälkeen lähdin reippaasti kipuamaan kiviportaita, mutta nousu loppui lyhyeen, kun törmäsin isoon laumaan saksalais/jenkki turisteja, jotka yrittivät ähisten päästä ylös portaita. Tosiaan Machu Picchussa kiipely vaatii hieman kuntoa, koska siellä nousut ovat kohtuu jyrkkiä ja muutenkin hapen määrä ilmassa on suhteellisen vähäistä, johtuen paikan korkeasta sijainnista. Maisemat ylhäältä alas laaksoihin oli todella hienot. Itse ”kivikasat” ei niin hirveästi kiinnostanut, kuin vasta siinä vaiheessä kun löysin inkojen virittämän pienen pesupaikan, jossa sai kastella pään kylmällä andien vedellä. Paikka on myös aivan tupaten täynnä turisteja päivisin. Oli melko rasittavaa kun ei meinannut päästä eteenpäin omaa tahtia. Siellä ne pakettimatkalla olevat saksalaiset määkivät oppaan perässä ja kulkivat kuin olisi hihnassa talutetut. Kuulin huhua että ylös kannattaisi suunnata jo aamun ensimmäisillä busseilla, jotta välttäisi suurimmat ruuhkat. Painelin läpi kylän kuvia napsien ja mielessä vain kylmä vesipullo, joka ulkopuolella odottaisi. Normaalisti perussa vesipullo maksaa jonkun yhden solin, mutta machu picchulla 10 solia! Tämä lisäsi vain sitä rahastuksen makua, mikä koko reissusta oli jäänyt. Vesipullo kourassa painelin bussilla takaisin kylään odottamaan seuraavan päivän paluujunaa.

Sunnuntaiaamuna nappasin junan ja menin Ollayantamboon, josta hoidin itselleni autokyydin. Ollayantambo-Cusco välillä oli todella makeita maisemia. Kiivettiin autolla ylös vuoren päälle, josta näkyi kaikki lähialueen lumihuiput. Mieleen tuli ajatus, että joskus on joku kunnon lumihuippu valloitettava. No mutta mitä jäi käteen Machu Picchusta ja Perusta. Machu Picchu pähkinänkuoressa: Jäi mieletön rahastuksenmaku suuhun, aivan liikaa muita turisteja päiväsaikaan, itseä ei hirveästi ne kivikasat kiinnostanut ja hieman karkeasti voisi sanoakin että voisi ihan yhtä hyvin lainata kirjastosta Inka-kirja ja katsella Aleksanterin kadun mukulakiviä, kun lähteä Peruun katsomaan Machu Picchua. Toisaalta maisemat ylhäällä olivat todella upeat, mutta en niistä kuitenkaan ihan niin paljoa maksaisi. Suomesta en kyllä lähtisi pelkkää Machu Picchua katsomaan, mutta jos on muutenkin Etelä-Amerikassa pyörimässä niin sitten asiaa voisi harkita.

Itse Perusta jäi todella hyvä maku suuhun. Mielelläni tulen takasin uudestaa. Seuraavalla kerralla katson postikortista miltä se Inkakylä näyttää ja suuntaan kohti Ollayantamboa ja Pisacin kylää. Ihmiset olivat omaan perulaiseen tapaan kauniita ja perusystävällisiä.

Kummallakin siis omat mielipiteet Perusta.

-Jesse & Jussi

6.10 maanantaina suuntasimme kohti Banosia ja sinne saavuimme 5h dösämatkan jälkeen. Matka sujui huoletta ja mitään kommervenkkejä ei ollut. Paikalle saavuttuamme alettiin ettimään budjausmestaa ja sellanen löyty kohtuu iisisti. Aivan keskustassa Hostal Banos- nimisessä mestassa yövyttiin Banos aikamme 5$/yö. Kohtuu hyvä diili omasta mielestä. Eka päivä meni hiffatessa kuin makeessa mestassa sitä oltiin. Seuraavana aamuna kello kilisti patarumpujaan kahdeksalta, koska ysiltä oli alkava akkkkkktiviteeeeetit! Lähettiin lungin oloisten heebojen kanssa raftaamaan eli laskemaan koskea. Pikku reenit kuivalla, että hiffattiin espanjan kieliset käskyt ja ei muutakun koskeen. Hemmetin siistii hommaa ja pakko ottaa Uudessa-Seelannissa revanssi. Guide oli super-asiallinen ja pilke silmäkulmassa duunas hommiaan. Esim. yhtäkkiä piti hyppää täysin toimivasta kumiveneestä pois kuohuvaan koskeen, ihan muuten vaan. Homman jälkeen käytiin vielä heebojen kanssa lounaalla Rio Negro- kylässä, jossa ihan btw oli joku paikallisten spez nazien koulutuskeskus. Kaikki kuljetuksineen, raftailyineen ja lounaineen kustansi 30$, joten jälleenkerran ihan fair price. Illalla käytiin vielä vallottamassa joku kusinen kukkula, vielä kusisemmilla maantienkiitäjä-mönkijöillä. Uni maittoi, kunnes koitti seuraava päivä..

Kello jälleen kerran samaan babylonistiseen aikaan soimassa ja kohti uusia seikkailuja. Keskiviikkona oli vuorossa Tungurahua-tulivuoren basecamppiin kiipeäminen. Matkaa kertyi suuntaansa 4km, n2500 metristä 3700metriin. Homma oli suht raskasta ja usko meinasi loppua kolmen tunnin ylös kapuamisen jälkeen. Koko ajan satoi ja oli aivan törkeen kuuma. Hyvii hommii. Basecamppiin pääseminen taas kruunasi kaiken. Mesta oli menny mäsäks parivuotta sitten, kun tulivuori oli spruitannu lastinsa mm kyseisen mökin päälle. Sama eruptio oli tuhonnut lähikyliä ja vaatinut yhden hengen. Paikka oli kyllä kiipeämisen väärti. Överi makeet maisemat( jos olisi pilven sisältä jotain nähnyt) ja lounas kuosittavissa merkeissä. Raapustettiin terveiset pohjolasta möksän seinään seuraavien härmäläisten ihmeteltäväksi. Alas kapuamisen luultiin olevan lasten leikkiä, mutta “kokeneiden viidakko soturien” aatteet olivat jälleen kerran väärässä. Reisiin otti ylös kapuamisen jälkeen niin saatanasti ja polkukin oli puro. Siinä mudassa liukasteluiden jälkeen päästiin, kun päästiinkin takasin autolle ja edessä oli pienimuotoinen skaba olla ennen pick-uppia kylillä. Meillähän alla oli mtb-pyörät ja mukulakiveä. Kyseessä ei tosiaankaan ollut mikään perus Aleksanterinkadun pehmeät, renkaita hivelevät kiviasetelmat, vaan suht-hooceet-kiviröykkiöt. Dunkkuun tuli, että napahti pickupilta, mutta peli oli sentään rehtiä. Illalla otimme madventuresiltä ohjeen: Huolellinen kuositus on madventuresin suositus, joten suuntasimme huljuttamaan kokeneita ketariamme kuumiin lähteisiin ja ai että teki GUTAA!

Aamulla oli mentävä vielä ottamaan pikku-kuosiutus-sessarit, koska omasta huoneesta ei lämmintä vettä Aqua Caliente kyltistä huolimatta. Reput selkään ja takasin Quitoon. Haettiin Anssi duunista ja kävimme safkaamassa kämpillä ja otimme päiväreput messiin ja yö-dösällä rannalle. Matka Bahiaan kesti infernaaliset 8h ja aika ei ollut todellakaan se pahin haaste. Nukahdettiin kuin pienet vauvat tuutilaulujen jälkeen ja heräsimme jossain vaiheessa matkaan. Näky eteenpäin eturiviltä oli suhteellisen mielenkiintoinen: Kuski puottaa sataa ja tuhatta vuoristoteillä, näkyvyys eteenpäin kohtalaisen sumun takia oli maksimissaan 20-30m. Edessä oleva bussi veteli ihan normaalisti driftaten ohitukset ja me 10metrin päässä edessä olevan perässä. Liian kuumottava fiilis meikäläiselle ja niin myös matkakumppanilleni, joten pipo silmille ja karkuun todellisuutta takaisin untenmaille. Hengissä kuitenkin jostain luojan lykystä selvittiin ja bahiaan saavuimme joskus seitsemän tienoon perjantai aamuna. Lyhyt matka vesitaksilla ja toiselle puolelle lahden poukamaa ja kohti Canoaa. Paikalla nopea tiedustelu majapaikoista ja kaikki olivat 4-15$ haarukassa. Päädyimme Pepen 6$ majataloon ja suuntasimme samointein biitsille surffilauta kainalossa. Meikäläinen ei ollut koskaan muutakuin unissani (hyvin useasti) kyseistä maailman viileintä lajia harrastanut ja koukutuin aivan täysin. Homma ei kyllä lähtenyt käyntiin kuin leffoissa, mutta onneksi Jussi oli Hawaiilla saanut aaltoja. Itsekin sain muutaman aallon alleni taistelujen jälkeen ja Jussi kokemuksensa turvin pääsi hurraamaan itselleen lyhyin väliajoin. En sitten keksi siistimpää fiilistä vedenpäällä, kuin saada aalto. 6h jaksettiin vedessä temmeltää ja vesikohelluksien jälkeen suuntasimme rannalla sijaitsevaan baariin. Tyynenmeren rannalla Hammockeissa kylmien cervezojen seurassa viihdyimme äärimmäisen hyvin, kunnes aurinko laski ja toi mos-vitun-kiitot. Lähdimme kuitenkin katselemaan Canoan yö-elämää ja tutustuimme pariin norjalaiseen tsubuun, jotka opiskelivat Quitossa. Ilta tosin päättyi minun ja Jussin kohdalta lyhyeen, sillä päivän surffi-sessarit olivat verottaneet voimat. Anssi jäi vielä heilumaan mimmien kanssa myöhempään.

Aamulla heräsin maailman mielenkiintoisimpaan tunteeseen. Jussi heräsi siihen, kun vessasta kuului suustani vastaavaa: “Nonniin, nyt sitä tulee.” Suolen huljuntaa jatkui imodiuminen napsimisten jälkeenkin vielä tähän päivään asti. Päivällä otimme vuokralle vielä muutamaksi tunniksi laudan, mutta jussin kuumeisen olon ja meikäläisen peräsuolen aktiivisen toiminnan johdosta päätimme luovuttaa. Suuntasimme Bahiaan kolmen kahden aikaan, että saisimme varmasti dösäpaikat. Joulu koitti jälleen ja saimme liput yö-bussiiin, joka vei meidät quitoon. Matka oli vielä mielenkiintoisempi, kuin tulomatka. Meikäläinen ei pystynyt nukkua, sillä penkit oli jälleenkerran suunniteltu kiinalaisille/pygmeille. Jussi ja Anssi kyllä vetelivät zetoria kokomatkan ja se minua riemastutti. Katselin Ecuadorin pimeään yöhön ja rukoilin jumalaa selvitäkseni Quitoon. Dösärille heitettiin 45min remontti kesken reissua ja usko sivistyksen näkemiseen alkoi hiipua totaalisesti. Jussikin heräsi hyvin mielenkiintoiseen puheluun, jonka joku jenkki-muija kävi frendinsä kanssa. Mimmi toivoi kaverinsa rukoilevan hänen puolesta, että selviäisi aamuun. Tässä vaiheessa Jussi käänsi kylkeänsä ja heräsi Quitosta.

Aamulla lähdettiin dösäterminaalista kohti Anssin kämppää jälleen ja otimme nopeat tirsat ennen iltapäivän koitosta. Menimme Quiton fudisareenalle noin kahden aikaan, sillä siellä oli pelattava viiden aikaan Ecuador vastaan Chile MM-karsinta ottelu. Meininki oli mahdoton ja paikallinen Colosseum oli täynnä jo kolmen aikaan. Itse peli oli hyvin viihdyttävä. Ecuador lähti selvänä altavastaajana matsiin, mutta yleisön keltainen meri kannusti kotimaansa edustajat 1-0 voittoon ja pisteet kotiin. Porukka ihan pähkinöinä lähti juhlimaan voittoa ja veikkaankin, että tänään on ollut muutamalla ukolla “flunssaa/mahatautia.” Itse suuntasimme kuitenkin kämpille nukkumaan.

Tänään maanantaina alkaa Ecuadorin aika käydä vähiin ja lento Peruun lähtee ysin aikaan.
Ecuador on kyllä näyttänyt kyntensä ja niin mekin. 10 päivään on mahtunut helvetisti makeita juttuja ja ei olisi todellakaan ollut hajua tänne saapuessamme mitä paikka voisi meille tarjota. Ei voi muutakuin suositella mestaa kelle tahansa.

Ecuador siis pähkinänkuoressa:
-Pelkästään maanmuotojensa puolesta tarjoaa todella monipuolista tekemistä. Jos omaa hiukankin AD/HD- luonnetta, niin vuorilla on tarjota raikkaiden ilmojensa lisäksi hemmetisti touhuamista. Viidakot sopii taas heille, jotka etsivät rajojaan ja ovat valmiit tinkimään peruspakettimatkailun tuomista seteistä. Rannoilla taas pääsee chilauttamaan oikein kunnolla kauniiden ihmisten seurassa.
-Suosittelen.

Loppuun vielä päivän aforismi: Koskaan ei ole liian vanha asettaakseen uutta päämäärää tai löytääkseen uuden unelman.

- Jesse ja Jussi.

 Hola!

Matkaan ollaan päästy ja Lahti syys-sateet on vain muisto menneisyydesta. Talla hetkella ollaan Baños- nimisessa kaupungissa Equadorissa. Palataan kuitenkin ajassa taaksepain lahto hetkeen..

Hyvästit on heitetty ja haikein mielin (!) tuli lähdettyä kotomaasta, kaikkea sitä. Kuulostaa varmaan naurettavalta, mutta yllättävän paljon sitä jäi ihmisiä odottamaan kotiin. Tosin liikaa jos alkaa kelaileen, että kotopuolessa joku odottelee, niin mitään ei tule tehtyä.. Kokemuksia täältä lähdettiin hakemaan, niitähän on pakko kertyä! Tandem laskuvarjohypyt, benjit, sun muut spedelingot odottaa!

Meikän puolesta kuitti tähän väliin, Jussi jatkaa..

Dodiin ja sitten päällikkö istuu penkkiin ja aloittaa blastauksen. Mennäänpä ajassa takaisin päin muutama vuosi, tarkalleen ottaen aikaan jolloin Madventuresin ensimmäinen tuotantokausi tuli töllöstä. Silloin tämä muutaman reissun vanhempien kanssa tehnyt pojan kloppi flippas täysin ja ajatukset olivat jatkuvasti reissailussa ja muutenkin erilaisissa seikkailuissa. No mikä lääkkeeksi? Suomesta oli päästävä kohti seikkailuja ja äkkiä. Ainoa vaihtoehto paeta suomen epäinhimillistä talvea oli lähteä vaihto-oppilaaksi. Vuosi tuli sitten vietettyä yhdysvalloissa ja siitä se innostus vaan syveni. Kun oli kotiin paluun aika keväällä 2005 oli mielessä vain se että joutuisin lusimaan pohjolassa ainakin seuraavat kolme vuotta. Syynä tähän oli tuolloin kesken vielä ollut lukio ja intti. Ja sitten takaisin tähän päivään. Kolme kuukautta intin jälkeen ollaan toteuttamassa unelmaa. Jo nyt tajuaa että voi tulla pienoinen kieli muuri vastaan ton espanjan kanssa, vaikka sitä onkin tässä yritetty vähän harjoitellakin. Mutta tässä reissun päällä sitä varmasti oppii.

Sitten itse reissun tapahtumiin..

 Torstaina 2.10 herattiin Madridista lentokentta hotellista ja lahdettiin etsimaan aamiaispoytaa. Todettiin sitten, ettei huoneeseen kuulunutkaan aamiaista ja paatettiin lahtea kentalle safkaamaan. Check-innissa nainen sanoi, etta onneksi olkoon siirran teidat business plus-luokkaan ja kyllahan se meille passasi. 11 tunnin lento sujui erittain jouhevasti omilla hierovilla tuoleilla ja muutenkin palvelu oli erinomaista. Muunmuassa vesilasia ei saanut tyhjaksi millaan, aina tultiin tayttamaan horpyn jalkeen.

Quitoon saavuttiin samaisena torstaina noin puoli viisi paikallista aikaa. Otettiin taksi ja suunnattiin vanhaan kaupunkiin, jossa kuuleman mukaan kaikki tosi gringot asustelee. Illalla kaytiin katsomassa hieman paikkoja mutta aika vahaiseksi se jai, koska jet-lagi ja korkea ilmanala hieman verotti voimia. Perjantaina lahdettiin tapaamaan Jessen inttikaveria Anssia varsinaiseen keskustaan. Aamupaivan ohjelmaan kuului myos retki ylos Teleferiqolle, Quiton korkeimpaan kohtaan(4100m). Sielta oli todella hienot maisemas alas kaupunkiin. Hieman pisti puuskuttamaan siella ylhaalla, silla oltiinhan me viela edellisena paivana oltu merenpinnan tasolla. Iltapaivalla vietiin tavarat Anssin majapaikalle. Anssi asuu paikallisessa perheessa, jossa mekin paasimme tutustumaan paikallisseen elamaan oikein kunnolla. Perjantai-iltana lahdettiin kaymaan keskustassa moikkaamassa Anssin kavereita. Syotiin italialaisessa paikassa ja siita jatkettiin John Lennon-nimiseen baariin, jossa amparillinen paikallista bissea maksoi 4 taalaa.
Ja luonnollisesti jatkettiin siita sitten yokerhoon radattamaan Justin Timberlakin tahtiin. On siina meilla reissarit. Alue nimeltaan Mariscal, jossa juhlimme on Lonely Planetissa mainittu vaarallisena paikkana, jossa lyhyetkin matkat tulisi kulkea taksilla. Eli taman jalkeen lahden torin aamuyon nakkarijono ei tunnu missaan.

Hyvien viiden tunnin unien jalkeen lahdettiin lauantaina kohti Mulalon kylaa lahella Cotopaxi tulivuorta. Maisemat siella olivat mageet. Siella oli paikalliset fiesta-juhlat. Anssin lokaalin kaverin avustuksella me sinne mentiin, muuten ei olisi ollut mitaan asiaa. Siella kun ei ikina kay muita lansimaalaisia. Siella katseltiin, kun aitauksessa jengi vaisteli harkia tuhannen muusissa. Lokaalin kaverimme Marcon mielesta ne oli huonot harkataistelut, kun kukaan ei talla kertaa kuollut. Viime vuonna kylan asukas luku oli vahentynyt kolmella. Paikalliset tinttas viskia ja fiilisteli viilenevaa iltaa. Kylan johtaja tuli meillekin tarjoamaan viskipaukut, koska olimme ilmeisesti harvinaista herkkua kyseisessa kylassa. Valilla lahdettiin kaymaan syomassa…Eteen tuotiin herkullinen keitto, joka muuttui ei-niin-herkulliseksi, kun lapioin lautasen pohjalta kanan tai jonkun vastaavan elukan jalan. Marco puolestaan veteli poydan toisella puolella marsua. Hieman tuli kylla hesburgeria ikava. Loppuilta sujui harkataistelua seuraillessa ja paikallisessa karaokebaarissa. Illalla mentiin nukkumaan Marcon kampille ja sekin oli kylla kokemus. Nukuttiin Jessen kanssa lusikassa jossain patjakasassa kampassa, minka lattiat oli taynna maissia. Jos siella ei menny rottia yolla ni ei missaan. On ihme myos, ettei “sankyymme” ollut ilmaantunut ketaan paikallista amigoa, silla ovea ei luonnollisesti saanut lukittua. Sunnuntai aamuna paikalliset jatkoivat viela fiestaansa ja me lahdettiin takaisin Quitoon. 

 Paluu Quitoon tapahtui rauhallisesti, lukuun ottamatta pienta insidenssia. Anssi meni nostamaan kyhnya automaatilta ja tuli ryostetyksi. Ryosto on kylla hiukan harhaanjohtava sana, mutta hanta ukotettiin pahemman kerran. Tuloksena luottokortin menetys ja puhki juostut keuhkot. Kovasti koitettiin saada kiinni vanhaa herrasmiesta, joka Anssin siis ryosti, mutta paikallinen Marcus Gronholm oli autoineen jalkojamme nopeampi. Damn! Yo vietettiin jalleenkerran Anssin host-familyssa.

  Maanantai aamuna suuntasimme kohti Bañosia, joka oli 4h bussijumittelun takana. Hostelli loytyi yllattavan kivuttomasti, koska niita on taalla aivan torkeasti. Hinnat vaihteli 5-10$/ yolta. Meille kelpasi 5$ maksava hostelli, joka sijaitsi keskeisella paikalla kyseista kylaa. Tiistai eli tama paiva alkoi vauhdikkaasti. Heti ysin pintaan aamulla lahdimme raftaamaan eli koskea laskemaan. Homma kustansi 30$ ja oli joka nikkelin arvoinen. Harvoin paasee raftaamaan secondary junglen keskella darraa lusivien amigojen kanssa. Meiningit oli loistavat, varsinkin sillon kun ohjaaja sanoi: “1,2&3, jump of the raft.” Naiden ohjeiden jalkeen hypattiin taysin ehjasta kumiveneesta keskelle kuohuvaa koskea, mielenkiintoinen kokemus. Hommasta selvittiin kunnialla, pienilla ruhjeilla ja kylaan saavuttiin hyvin vasyneina. Tama ei kuitenkaan Jussille riittanyt. Heti pienen levon jalkeen lahettiin etsimaan monkijoita, etta paastaisiin lahimaasto tiedustelemaan. Itse olisin halunnut ottaa enduropyoran, mutta sita ei kuitenkaan passin puuttumisen takia minulle luovutettu. Taytyi siis tyytya hyvin lahnaan pikku-monkijaan. Saalittavaa. Hauskaa kuitenkin oli, kun kiipesimme nailla pikku maantien nielijoilla katsomaan, milta Baños nayttaa ylhaaltapain. Saatiin nopeasti auringon laskusta Andeilla, mutta kiire tuli kylaan, silla valot uupuivat Jussin mopedista. Huomenna olisi tarkoitus lahtea patikoimaan Tungurahua- tulivuoren basecamppiin ja polkea pyorilla sitten alas. Milloinhan tuosta duracell-parisijasta loppuu virta?

Ei talla kertaa taman vahempaa, mutta tapaamisiin. Equador hiljenee, mutta vain hetkeksi.

Terv. Jesse & Jussi

Welcome to Ess.vs.avenla.com. This is your first post. Edit or delete it, then start blogging!